Melonin mehu

Richard Brautigan

Melonin mehu

Suomentanut Jarkko Laine Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava

Englanninkielinen alkuteos: In Watermelon Sugar © 1968 by Richard Brautigan

ISBN 951-1-02081-1 Kustannusosakeyhtiö Otavan painolaitokset Keuruu 1975

Ensimmäinen kirja

Vesimelonin sokerissa

Vesimelonin sokerissa Vesimelonin sokerissa teot toistumistaan tapahtuivat niin kuin minun elämäni tapahtuu vesimelonin sokerissa. Kerron siitä teille koska minä olen täällä ja te olette kaukana. Meidän pitää yrittää parhaamme, olittepa missä tahansa. Matka on niin pitkä, eikä meillä ole täällä mitään minne matkustaa, paitsi vesimelonin sokeri. Toivottavasti tämä onnistuu. Minulla on mökki iDEATHin lähellä. Näen iDEATHin ikkunasta. Se on kaunis. Näen sen silmät kiinnikin ja voin koskettaa sitä.

Juuri nyt se on kylmä ja muuttuu joksikin jota lapsi pitelee kädessään. En tiedä mikä se voisi olla. iDEATHin sopusuhtaisuus on ilo silmälle. Se on meidän makuumme. Mökki on pieni mutta viihtyisä ja kodikas kuten minun elämäni ja rakennettu männystä, vesimelonin sokerista ja kivestä niin kuin lähes kaikki näillä main. Me olemme huolellisesti valmistaneet elämämme vesimelonin sokeriin ja sitten matkustaneet niin kauas kuin uniamme siintää mäntyjen ja kivien reunustamia teitä pitkin. Minulla on sänky, tuoli, pöytä ja iso kaappi jossa säilytän tavaroitani. Minulla on lyhty jossa vesimeloni-taimenöljy palaa kaiken yötä.

Mutta se on toinen juttu. Kerron teille siitä myöhemmin. Minun elämäni on tyyntä. Menen ikkunaan ja katson ulos taas. Aurinko paistaa pilven pitkään sivuun. On tiistai ja aurinko on kullankeltainen. Näen männiköitä ja joet jotka virtaavat männiköistä. Joet ovat kylmiä ja kirkkaita ja niissä on taimenia. Muutaman joen leveys on vain jokunen tuuma. Tiedän joen joka on puoli tuumaa leveä. Tiedän koska mittasin sen ja istuin sen kupeella koko päivän. Keskellä iltapäivää alkoi sataa. Me nimitämme täällä kaikkea joeksi. Me olemme sen sortin ihmisiä. Näen vesimelonivainioita ja joet jotka virtaavat niiden halki. Männiköissä ja vesimelonivainioilla on monta siltaa. Tämän mökin edustalla on silta.

Osa silloista on puisia, vanhoja ja hopealta kumottavia kuten sade, ja osa silloista on tehty kivistä jotka on kerätty matkojen takaa ja muurattu siltaan matkan mukaiseen järjestykseen, ja osa silloista on tehty vesimelonin sokerista. Niistä silloista minä pidän eniten. Me valmistamme täällä koko joukon tavaroita vesimelonin sokerista - kerron kyllä teille siitä - tämän kirjankin jota kirjoitetaan iDEATHin lähellä. Kaikki tämä joutuu, kulkee vesimelonin sokeriin.

Margaret Tänä aamuna oveen koputettiin. Tiesin koputustavasta keitä siellä oli ja kuulin kun he tulivat sillan yli. He astuivat sen ainoan laudan päälle joka ylipäätään pitää ääntä. He astuvat aina sen päälle. En ole koskaan jaksanut tajuta sitä. Olen pohtinut monta kertaa, miksi he aina astuvat sen saman laudan päälle, miten he osaavatkin, ja nyt he seisoivat oveni takana kolkuttamassa. En kiinnittänyt heidän koputuksiinsa huomiota, koska en kerta kaikkiaan ollut kiinnostunut. En halunnut tavata heitä. Tiesin millä asialla he olivat ja se oli minusta yhdentekevä.

Lopulta he lakkasivat kolkuttamasta ja menivät takaisin sillan yli ja - tietenkin astuivat sen saman laudan päälle: pitkän laudan jossa naulat eivät ole linjassa, lyöty paikoilleen vuosia sitten eikä enää mitenkään korjattavissa, ja sitten he olivat poissa, ja lauta oli vaiti. Minä pystyn kävelemään sillan yli satoja kertoja astumatta sen laudan päälle, mutta Margaret astuu aina sen päälle.

Minun nimeni Taidatte olla utelias tietämään kuka minä olen, mutta minä kuulun niihin joilla ei ole

vakituista nimeä. Minun nimeni riippuu teistä. Käyttäkää minusta sitä nimitystä joka mieleenne tulee. Jos ajattelette jotakin mikä sattui kauan sitten: joku teki teille kysymyksen ja te ette osannut vastata siihen. Se on minun nimeni. Kukaties satoi kaatamalla. Se on minun nimeni. Tai joku halusi että tekisitte jotakin. Te teitte. Sen jälkeen teille sanottiin että se mitä teitte oli väärin - »anteeksi tämä erehdys» - ja teidän oli pakko tehdä jotakin muuta. Se on minun nimeni. Ehkä oli leikki jota leikitte lapsena tai jokin mikä hiipi mieleenne kun olitte vanha ja istuitte tuolilla ikkunan ääressä.

Se on minun nimeni. Tai ehkä te kävelitte jonnekin. Siellä oli kukkia joka puolella. Se on minun nimeni. Ehkä te tuijotitte jokeen. Lähellänne oli joku joka rakasti teitä. Joka oli koskettamaisillaan teitä. Tunsitte sen ennen kuin se tapahtui. Sitten se tapahtui. Se on minun nimeni. Tai kuulitte jonkun huutavan pitkän matkan päästä. Ääni oli melkein kaikua. Se on minun nimeni. Kukaties makasitte sängyssä, uneen vaipumaisillanne ja nauroitte jollekin, piditte omaa hauskaa, erinomainen tapa päättää päivä. Se on minun nimeni.

Tai söitte jotakin hyvää ja hetkeksi unohditte mitä olitte syömässä, mutta söitte vain koska tiesitte että se oli hyvää. Se on minun nimeni. Ehkä oli puoliyö ja tuli kumisi liedessä kuin kello. Se on minun nimeni. Tai tulitte pahalle mielelle kun hän kertoi teille sen. Hän olisi voinut kertoa sen jollekin toiselle: jollekin joka tunsi paremmin hänen ongelmansa. Se on minun nimeni. Kukaties taimen ui lammessa mutta joki oli vain kahdeksan tuumaa leveä ja kuu loisti iDEATHin yllä ja vesimelonivainiot hohtivat kaikkea määrää vailla, synkkinä ja kuu näytti nousevan jokaisesta kasvista.

Se on minun nimeni. Ja toivon että Margaret jättäisi minut rauhaan.

Fred Vähän sen jälkeen kun Margaret oli mennyt, tuli Fred. Hän ei ollut missään tekemisissä sillan kanssa. Hän käytti sitä ainoastaan päästäkseen minun mökilleni. Mitään muuta tekemistä hänellä ei ollut sillan kanssa. Hän ainoastaan käveli sen yli päästäkseen minun kämpälleni.

Hän vain aukaisi oven ja tuli sisään. »Hei», hän sanoi. »Mitä kuuluu?» »Mitä tässä», minä sanoin. »Töitä pakerran.» »Tulen juuri Vesimelonitehtaalta», sanoi Fred. »Voitaisiin käydä siellä yhdessä huomenaamulla. Lankkuprässäämössä on yksi juttu jonka tahtoisin näyttää sinulle.» Mikäs siinä», minä sanoin. »Hyvä», hän sanoi. »Nähdään sitten illalla kun tulet syömään iDEATHiin. Minä kuulin että Pauline on tänään kokkina. Se meinaa että saadaan jotain hyvää. Minä olen vähän kyllästynyt Alin kokkaamiseen. Vihannekset ovat aina ylikypsiä, ja minä olen kyllästynyt porkkanoihinkin. Jos tällä viikolla syön vielä yhdenkin porkkanan, menee hermo.»

»Jep, Pauline tekee hyvää ruokaa», minä sanoin. Minua ei ruoka sillä hetkellä erikoisemmin kiinnostanut. Halusin palata työni pariin, mutta Fred on minun kaverini. Olemme monet hauskat kokeneet yhdessä. Fredin suojapuvun taskusta pisti esiin jokin oudonnäköinen. Se sai minut uteliaaksi. Se näytti sellaiselta jota en ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. »Mikä tuo on joka sinulla on taskussa?» »Löysin sen tänään kun olin tulossa metsän poikki Vesimelonitehtaalta. En tiedä itsekään mikä se on. En ole koskaan ennen nähnyt mitään sen näköistä. Mikä se sinusta on?» Hän otti sen taskustaan ja ojensi minulle. En tiennyt miten olisin siihen tarttunut. Yritin pidellä sitä niin kuin pideltäisiin kukkaa ja kiveä yhtaikaa.

»Miten siitä pidetään kiinni?» minä sanoin. »En minä tiedä. En minä tiedä siitä mitään.» »Se muistuttaa niitä kapineita joita inBOIL, ja sen sakki yhteen aikaan kaivoivat maasta Unohdetun tehtaan luona. Enpä ole aikaisemmin moista nähnyt», minä sanoin ja annoin sen takaisin Fredille. »Minä näytän sitä Charleylle», hän sanoi. »Charley saattaa tietää. Hän tietää suunnilleen kaiken.» »Jep, Charley tietää koko joukon», minä sanoin. »Pitää kai ruveta tästä lähtemään», Fred sanoi. Hän pani kapineen takaisin suojapukunsa taskuun. »Nähdään päivällisellä», hän sanoi.

»Okei.» Fred meni ulos ovesta. Hän meni sillan yli eikä astunut sen laudan päälle jonka päälle Margaret aina astuu ja astuisi vaikka silta olisi seitsemän mailia leveä.

Charleyn idea Kun Fred oli lähtenyt, tuntui hyvältä päästä taas kirjoittamaan, kastaa kynä meloninsiemenmusteeseen ja kirjoittaa näille hyvänhajuisille puuliuskoille joita Bill valmistaa päretehtaassa.

Tässä on luettelo asioista joista kerron teille tässä kirjassa. Turha sitä on säästää myöhempään. Samalla vaivalla kerron teille heti mitä tuleman pitää 1: iDEATH. (Mainio paikka.) 2: Charley. (Minun ystäväni.) 3: Tiikerit ja se miten ne elivät ja kuinka kauniita ne olivat ja miten ne kuolivat ja miten ne juttelivat minulle samaan aikaan kun söivät minun vanhempiani ja miten minä juttelin niille ja ne jättivät kesken minun vanhempieni syömisen, vaikka ei se minun vanhempiani auttanut, ei mikään olisi heitä siinä vaiheessa auttanut, ja miten me juttelimme pitkään ja miten yksi tiikeri opetti minulle laskentoa, miten ne sitten käskivät minun mennä pois jotta ne voisivat syödä minun vanhempani loppuun, ja miten minä menin pois. Tulin takaisin

myöhemmin samana iltana polttamaan mökin poroksi. Sellainen oli meillä tapa siihen aikaan. 4: Peilipatsas. 5: Vanha Chuck. 6: Pitkät kävelyt joita teen öisin. Joskus seison tuntikausia samassa paikassa likimain hievahtamatta. (Olen saanut tuulen pysähtymään käteeni.) 7: Vesimelonitehdas. 8: Fred. (Minun kaverini.) 9: Baseballkenttä. 10: Vesijohto. 11: Doc Edwards ja koulunopettaja. 12: iDEATHin kaunis taimenenviljelylaitos ja se miten se rakennettiin ja mitä siellä tapahtuu. (Tanssipaikkana se on yliveto.)

13: Hautaporukka, Kaivoskuilu ja Kaivostorni. 14: Tarjoilija. 15: Al, Bill ym. 16: Kaupunki. 17: Aurinko ja sen muuttuminen. (Varsin mielenkiintoista.) 18: inBOIL ja hänen sakkinsa ja se paikka jossa he tavallisesti suorittivat kaivauksia Unohdettu tehdas - ja kaikki ne kammottavuudet joita he tekivät, ja se miten rauhallista ja kivaa täällä on nyt kun he ovat kuolleet. 19: Keskustelut ja ne asiat jotka tapahtuvat täällä joka päivä. (Työnteko, aamiainen ja päivällinen.) 20: Margaret ja se toinen tyttö joka iltaisin kantoi lyhtyä eikä koskaan tullut liki.

21: Kaikki meidän patsaamme ja paikat joihin hautaamme vainajamme, jotta he pysyvät iäti valon tullessa heidän haudoistaan. 22: Elämä jonka olen elänyt vesimelonin sokerissa. (On varmasti turhempaakin elämää.) 23: Pauline. (Hän on minun suosikkini. Saatte nähdä.) 24: Ja tämä, joka on kahdeskymmenesneljäs 171 vuoden aikana kirjoitettu kirja. Viime kuussa Charley sanoi minulle: »Sinulla ei näytä olevan tekeillä patsasta eikä mitään muutakaan. Mikset kirjoita kirjaa? »Edellinen kirjoitettiin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. On korkea aika että joku kirjoittaa uuden.»

Sitten hän raapi päätään ja sanoi: »Pahus, muistan että se kirjoitettiin kaksikymmentäviisi vuotta sitten, mutta en muista mistä se kertoi. Sahalla sitä kieri yksi kappale.» »Tiedätkö kuka sen kirjoitti?» minä sanoin. »En», hän sanoi. »Mutta sinunlaisesi hän oli. Hänellä ei ollut vakituista nimeä.» Minä kysyin häneltä mistä ne muut kirjat kertoivat, ne kaksikymmentäkolme aikaisempaa, ja hän sanoi että yksi hänen muistaakseen kertoi pöllöistä. »Juu, pöllöistä se kertoi, ja sitten oli yksi kirja männynneulasista, ikävä kuin mikä, ja sitten oli yksi joka kertoi Unohdetusta tehtaasta, teorioita sen alkuvaiheista ja synnystä.

»Heppu joka kirjoitti sen oli nimeltään Mike ja teki pitkän matkan Unohdettuun tehtaaseen. Eteni sinne ehkä satakunta mailia ja viipyi viikkokaudet. Hän oli kauempana kuin nuo korkeat Kasat jotka erotamme kirkkaina päivinä. Hän sanoi että niiden takana oli vielä korkeampia Kasoja. »Hän kirjoitti kirjan matkastaan Unohdettuun tehtaaseen. Se ei ollut huono kirja, paljon parempi kuin ne kirjat joita Unohdetusta tehtaasta löytää. Ne ovat kamalia kirjoja. »Hän kertoi olleensa eksyksissä monta päivää ja kohdanneensa kapistuksia jotka olivat kaksi mailia pitkiä ja vihreitä. Sen tarkemmin hän ei niitä suostunut kuvaamaan, ei edes kirjassaan. Sanoi vain että ne olivat kaksi mailia pitkiä ja vihreitä.

»Tuo on hänen hautansa tuolla sammakkopatsaan luona.» »Tiedän sen haudan varsin hyvin», minä sanoin. »Hänellä on vaalea tukka ja yllään ruosteenpunainen suojapuku.» »Juu, hän se on», sanoi Charley.

Auringonlasku Kun olin lopettanut kirjoittamisen siltä päivältä, teki aurinko laskua ja iDEATHissa alkoi olla käsillä päivällisaika. Iloitsin etukäteen siitä että tapaisin Paulinen ja söisin hänen laittamaansa

ruokaa ja näkisin hänet päivällisellä ja kukaties tapaisin hänet päivällisen jälkeen. Voisimme lähteä pitkälle kävelylle, ehkä vesijohdon varteen. Sen jälkeen menisimme ehkä hänen mökilleen yöksi tai jäisimme iDEATHiin tai tulisimme takaisin tänne, jos vain Margaret olisi kolkuttamatta ovea kun seuraavan kerran kulki ohi. Aurinko laski Kasojen taakse Unohdetulla tehtaalla. Ne kääntyivät kauas muistin tavoittamattomiin ja hehkuivat auringonlaskussa.

Säyseä kotisirkka Menin ulos ja seisoin hetken sillalla ja katselin alapuolella olevaa jokea. Se oli kolme jalkaa leveä. Vedessä seisoi pari patsasta. Toinen niistä esitti äitiäni. Hän oli naisten parhaita. Minä tein patsaan viisi vuotta sitten. Toinen patsas esitti kotisirkkaa. Minä en ole tehnyt sitä. Sen on tehnyt joku toinen kauan sitten tiikerien aikana. Se on hyvin säyseä patsas. Minä pidän sillastani koska se on rakennettu vähän kaikesta: puusta ja etäisistä kivistä ja säyseistä vesimelonin sokerilankuista. Kävelin iDEATHiin pitkässä vilppaassa iltahämärässä joka kulki ylitseni tunnelin

lailla. Kadotin iDEATHin silmistäni kun saavuin männikköön ja puut tuoksuivat kylmiltä ja kävivät koko ajan synkemmiksi.

Siltojen valaiseminen Nostin katseeni mäntyjen lomitse ja näin iltatähden. Se loisti taivaalla kutsuvan punaisena, sillä sen värisiä ovat tähtemme täällä. Ne ovat aina sen värisiä. Panin merkille toisen iltatähden taivaan vastakkaisella puolella, ei yhtä vakuuttava mutta ihan yhtä kaunis kuin ensin huomaamani.

Saavuin oikean sillan ja hylätyn sillan luokse. Ne menivät. rinta rinnan joen yli. Taimenet hyppivät joessa. Siellä hyppäsi yksi parikymmentätuumainen taimen. Se ei ollut minusta lainkaan hullumpi kala. Tiesin että muistaisin sen kauan. Näin jonkun tulevan tietä pitkin. Vanha Chuck oli tulossa iDEATHista sytyttämään oikean sillan ja hylätyn sillan lyhdyt. Hän käveli hitaasti sillä hän on hyvin vanha mies. Muutamat sanovat, että hän on liian vanha sytyttämään siltavaloja ja että hänen pitäisi vain pysyä iDEATHissa ja ottaa levon kannalta. Mutta Vanhasta Chuckista on hauska sytyttää lyhdyt ja taas aamulla tulla sammuttamaan ne. Vanha Chuck sanoo että jokaisella pitäisi olla jotakin tekemistä ja että siltavalojen

sytyttäminen on hänen tehtävänsä. Charley on samaa mieltä hänen kanssaan. »Antaa Vanhan Chuckin sytyttää siltavalot jos mielensä tekee. Pysyypähän pois pahanteosta.» Tuo pitää ymmärtää vitsiksi sillä Vanhalla Chuckilla on ikävuosia takuulla yhdeksänkymmentä ja pahanteot ovat jääneet kauas hänen taakseen, menneet vuosikymmenten vauhdilla. Vanhalla Chuckilla on heikot silmät eikä hän nähnyt minua ennen kuin oli kävellyt melkein päin. Minä odotin häntä. »Terve, Chuck», minä sanoin. »Iltaa», hän sanoi. »Tulin sytyttämään valot silloille. Mitä sinulle tänään kuuluu? Minä tulin sytyttämään valot silloille. Kaunis ilta, eikö vaan?»

»Niin on», minä sanoin. »Ihana.» Vanha Chuck meni hylätylle sillalle ja kaivoi haalareistaan kuuden tuuman tulitikun ja sytytti sillan iDEATHin puoleisen lyhdyn. Hylätty silta on ollut hylättynä tiikerien ajoista saakka. Niinä aikoina jäi kaksi tiikeriä satimeen sillalla ja ne tapettiin ja silta pantiin sen jälkeen tuleen. Tiikerien ruumiit putosivat jokeen ja pohjassa voi vieläkin nähdä niiden luita hiekkaisissa paikoissa ja kivien kylkeen juuttuneina ja hajallaan siellä täällä: pieniä luita ja kylkiluita ja kallon kappaleen. Joessa on luiden keskellä patsas. Se esittää jotakuta jonka tiikerit surmasivat kauan sitten. Kukaan ei tiedä ketä.

Siltaa ei koskaan korjattu ja nyt se on hylätty silta. Sillan kummassakin päässä on lyhty. Vanha Chuck sytyttää ne joka ilta, vaikka muutamien mielestä hän on liian vanha. Oikea silta on tehty kokonaan männystä. Se on katettu silta ja sisältä aina pimeä niin kuin korva. Lyhdyt ovat kasvonmuotoiset. Toiset kasvot ovat kauniin lapsen kasvot ja toiset taimenen. Vanha Chuck sytyttää lyhdyt pitkillä tulitikuilla joita hän kaivaa haalareistaan. Hylätyn sillan lyhdyt ovat tiikereitä. »Kävellään yhdessä iDEATHiin», minä sanoin. »Ei, ei», hän sanoi. »Minä olen liian hidas. Myöhästyt päivälliseltä.»

»Etkös sinä sitten?» minä sanoin. »Minä söin jo. Pauline antoi minulle syötävää juuri ennen kuin lähdin tänne.» »Mitä me saamme päivälliseksi?» minä sanoin. »Älä luulekaan», hän sanoi hymyillen. »Pauline sanoi minulle että jos tapaan sinut matkalla, en saa kertoa mitä tänään on päivälliseksi. Minun oli pakko luvata.» »Ihan Paulinen tapaista», minä sanoin. »Minun oli pakko luvata», hän sanoi.

iDEATH

Oli melkein pimeä kun tuli iDEATHiin. Molemmat iltatähdet loistivat nyt rinnakkain. Pienempi oli siirtynyt isomman luokse. Ne olivat hyvin lähekkäin, melkein kiinni toisissaan, ja sitten ne sulautuivat yhteen ja niistä tuli yksi oikein suuri tähti. En tiedä onko sellainen reilua peliä vai ei. iDEATHissa paloivat valot. Katselin niitä kun laskeuduin kukkulan rinnettä pois metsästä. Valot näyttivät lämpöisiltä, kutsuvilta ja iloisilta. Juuri ennen kuin ehdin iDEATHiin se muuttui. iDEATH on semmoinen: aina muuttumassa. Niin on parasta. Nousin portaita kuistille ja avasin oven ja menin sisään.

Kävelin olohuoneen poikki keittiötä kohti. Huoneessa ei ollut ketään, kukaan ei istunut sohvilla joita oli joen rannalla. Sinne ihmiset tavallisesti kokoontuivat tai seisoskelivat puitten keskellä isojen kivien luona, mutta sielläkään ei ollut ketään. Joen rannalla ja puissa loisti monta lyhtyä. Oli ihan kohta päivällisen aika. Kun pääsin huoneen toiselle seinustalle, tunsin että keittiöstä tuli hyvä tuoksu. Menin ulos huoneesta ja kävelin pitkin käytävää joka kulkee joen alla. Kuulin joen virtaavan pääni päällä ulos olohuoneesta. Joki kuulosti hienolta. Käytävä oli kuiva kuin mikä ja tunsin nenässäni hyvät tuoksut, jotka tulivat käytävään keittiöstä. Melkein kaikki olivat keittiössä: kaikki ne jotka käyvät syömässä iDEATHissa. Charley ja Fred juttelivat

jostakin. Pauline oli juuri aloittamassa päivällisen tarjoilua. Kaikki kävivät istumaan. Pauline oli iloinen nähdessään minut. »Moro, muukalainen», hän sanoi. »Mitä päivälliseksi on?» minä sanoin. »Muhennosta», hän sanoi. »Sitä josta sinä pidät.» »Mainiota», minä sanoin. Hän hymyili minulle kauniisti ja minä istuin. Hänellä oli uusi leninki ja erotin hänen vartalonsa miellyttävät ääriviivat. Leningissä oli syvä kaula-aukko ja erotin hänen rintojensa herkullisen kaaren. Olin täysin tyytyväinen kaikesta. Leninki tuoksui hyvältä sillä se oli tehty vesimelonin sokerista. »Miten kirja jaksaa?» sanoi Charley.

»Pulskasti», minä sanoin. »Ei siinä mitään.» »Toivottavasti se ei ole männynneulasista», hän sanoi. Pauline tarjoili ensimmäiseksi minulle. Hän antoi minulle ison annoksen muhennosta. Kaikki panivat merkille sen että minulle tarjoiltiin ensimmäiseksi ja annoksen koon, ja kaikki hymyilivät sillä he tiesivät mitä se tarkoitti ja he olivat iloisia siitä mikä oli vireillä. Useimmat heistä eivät pitäneet enää Margaretista. Lähes kaikki uskoivat että hän oli vehkeillyt inBOILin ja tämän sakin kanssa, vaikka siitä ei ollutkaan koskaan ollut mitään todellista näyttöä. »Tämä muhennos maistuu tosi hyvältä», sanoi Fred. Hän pani suuhunsa ison lusikallisen muhennosta ja oli läikyttää sitä

suojapukunsa päälle. »Mmmmmm hyvää», hän sanoi uudestaan ja mutisi sitten partaansa: »Paljon parempaa kuin porkkanat.» Al oli kuulla mitä hän sanoi. Hän tuijotti Frediä hetken tuimasti, mutta ilmeisesti ei ollut sentään kuullut koska rauhoittui sitten ja sanoi: »Totta Fred puhuu.» Pauline naurahti kevyesti sillä hän oli kuullut Fredin huomautuksen ja minä katsoin häntä kuin sanoakseni: Älä naura, kultaseni, liian äänekkäästi. Tiedäthän sinä miten herkkä Al on keitoksistaan. Pauline nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. »Kunhan se ei vain kerro männynneulasista», toisti Charley, vaikka oli mennyt jo kymmenen minuuttia siitä kun hän sanoi jotakin ja silloinkin hänen asiansa oli koskenut männynneulasia.

Tiikerit Päivällisen jälkeen Fred sanoi että hän tiskaisi astiat. Pauline sanoi että eijei, mutta Fred piti päänsä ja alkoi sen merkiksi raivata pöytää. Hän noukki muutaman lusikan ja lautasen, ja asia oli sillä selvä. Charley sanoi että hän ajatteli mennä olohuoneeseen ja istua joen rannalle ja polttaa piipullisen. Al haukotteli. Muut kaverit sanoivat että heillä oli muita puuhia ja he läksivät niihin. Ja sitten tuli Vanha Chuck sisään.

»Missä sinä näin kauan viivyit?» Pauline sanoi. »Päätin levähtää joella. Nukahdin ja näin pitkän unen tiikereistä. Näin unessa, että ne olivat tulleet takaisin.» »Kuulostaa kamalalta», sanoi Pauline. Hän värisi ja ikään kuin veti olkapäänsä sisään linnun lailla ja pani kämmenensä niiden päälle. »Ei, kaikki oli hyvin», Vanha Chuck sanoi. Hän istui tuoliin. Istumaan pääseminen vei häneltä kauan ja sen jälkeen näytti kuin tuoli olisi ollut osa hänestä, niin tiiviisti hän istui. »Tällä kertaa ne olivat erilaisia», hän sanoi. »Ne soittivat soittopelejä ja tekivät pitkiä kävelyjä kuutamossa.

»Ne pysähtyivät soittamaan joen rannalla. Niiden soittopelit näyttivät kivoilta. Ja ne lauloivatkin. Muistattehan kuinka kaunis ääni niillä oli.» Pauline värisi taas. »Muistan», minä sanoin. »Niillä oli kaunis ääni mutta en minä koskaan kuullut niiden laulavan.» »Minun unessani ne lauloivat. Muistan sävelen mutta en jaksa muistaa sanoja. Sitä paitsi ne olivat hyviä lauluja, eikä niissä ollut mitään pelottavaa. Ehkä minä olen vanha mies», hän sanoi. »Ei, kyllä niillä oli kaunis ääni», minä sanoin. »Minä pidin niiden lauluista», hän sanoi. »Sitten minä heräsin ja oli kylmä. Minä näin lyhdyt silloilla. Niiden laulut olivat niin kuin

lyhdyt, palavaa öljyä.» »Minä olin vähän huolissani sinusta», Pauline sanoi. »Ei», sanoi Vanha Chuck. »Minä istuin nurmella ja nojasin puun kylkeen ja nukahdin ja näin pitkän unen tiikereistä ja ne lauloivat lauluja mutta minä en pysty muistamaan sanoja. Niiden soittopelit olivat kivoja. Ne näyttivät lyhdyiltä.» Vanhan Chuckin ääni vaimeni. Hänen vartalonsa kävi rennoksi kunnes näytti kuin hän olisi aina istunut siinä tuolissa kädet rauhallisesti vesimelonin sokerin päällä leväten.

Lisää keskustelua iDEATHissa Pauline ja minä menimme olohuoneeseen ja istuimme sohvalle ison kivikasan vieressä olevaan lehvikköön. Ympärillämme oli joka puolella lyhtyjä. Otin hänen kätensä omaani. Hänen kädessään oli paljon voimaa jota lempeys kehitti, ja se voima sai minunkin käteni tuntemaan turvallisuutta, mutta siihen liittyi myös tiettyä kiihottavuutta. Hän istui hyvin lähellä minua. Tunsin hänen vartalonsa lämmön hänen leninkinsä läpi. Ajatuksissani oli lämmön väri sama kuin hänen leninkinsä, sellainen kullan väri. »Miten kirja edistyy?» hän sanoi.

»Hienosti», minä sanoin. »Mistä se kertoo?» hän sanoi. »Jaa, en tiedä», minä sanoin. »Onko se salaisuus?» hän sanoi ja hymyili. »Ei», minä sanoin. »Onko se sellainen seikkailuromaani kuten jotkut niistä Unohdetun tehtaan kirjoista?» »Ei», minä sanoin. »Se ei ole sellainen kirja.» »Muistan sen kun olin pieni», hän sanoi. »Meillä oli tapana polttaa niitä kirjoja hellassa. Niitä oli niin paljon. Ne paloivat pitkään, mutta ei niitä enää ole sillä tavalla.» »Ei, se on vain kirja», minä sanoin.

»Hyvä on», hän sanoi. »En kiusaa sinua enää, mutta ymmärrät kai että sitä tulee uteliaaksi. Kukaan ei ole täällä kirjoittanut kirjaa pitkiin aikoihin. Ei minun elinaikanani kumminkaan.» Fred oli saanut tiskattua ja tuli sisään. Hän näki meidät puiden siimeksessä. Olimme lyhtyjen valossa. »Hei siellä», hän huikkasi. »Moi», me huusimme takaisin. Fred käveli meidän luoksemme pienen joen yli joka yhtyy isoon jokeen iDEATHissa. Hän tuli pienen metallisillan yli joka kajahteli hänen askelistaan. Luullakseni inBOIL löysi sillan Unohdetusta tehtaasta. Hän toi sen tänne ja pani paikalleen. »Kiitos että tiskasit», Pauline sanoi.

»Ei kestä», Fred sanoi. »Anteeksi että häiritsen, mutta ajattelin vain tulla muistuttamaan sinua siitä että tavataan huomenaamulla lankkuprässäämössä. Siellä on yksi juttu joka sinun pitäisi nähdä.» »En minä ollut unohtanut», minä sanoin. »Mikä se on?» »Saat nähdä huomenna.» »Selvä.» »Ei minulla muuta asiaa ollut. Tiedän että teillä on paljon juteltavaa, joten minä lähden nyt. Kyllä sitten osasi olla hyvä päivällinen, Pauline.» »Onko sinulla vielä se kapine jota näytit minulle päivällä?», minä sanoin. »Tahtoisin näyttää sen Paulinelle.»

»Mikä kapine?» Pauline sanoi. »Sellainen vain jonka Fred löysi tänään metsästä.» »Ei, minulla ei ole sitä», Fred sanoi. »Jätin sen mökilleni. Näytän sen sinulle huomenna aamiaisella.» »Mikä se on?» Pauline sanoi. »Emme tiedä mikä se on», minä sanoin. »Jep, se on kumman näköinen kapine», Fred sanoi. »Muistuttaa niitä Unohdetun tehtaan tavaroita.» »Jaa», sanoi Pauline. »No, saat joka tapauksessa nähdä sen huomenna aamiaisella.» »Hyvä», Pauline sanoi. »Näkisin mielelläni sen. Olkoon mikä tahansa. Kuulostaa aika salamyhkäiseltä.»

»Selvä juttu», Fred sanoi. »Minä lähden nyt. Halusin vain muistuttaa sinua siitä että tavataan huomenna lankkuprässäämössä. Olisi tärkeä että tulisit.» »Ei sinun nyt tarvitse rynnätä tiehesi», minä sanoin. »Ole meidän kanssa vähän aikaa. Istu alas.» »Ei, ei, ei. Mutta kiitos kumminkin», sanoi Fred. »Minulla on vähän töitä mökilläni.» »Okei», minä sanoin. »Hei sitten.» »Kiitos vielä kerran siitä että tiskasit», sanoi Pauline. »Eipä kestä.»

Paljon hyviä öitä Alkoi tulla myöhä ja Pauline ja minä menimme sanomaan hyvää yötä Charleylle. Tuskin erotimme häntä sohvassaan lähellä hänelle rakkaita patsaita ja paikkaa johon hän kylminä öinä sytyttää pienen nuotion lämmitelläkseen. Bill oli tullut hänen seurakseen ja he istuivat yhdessä keskustellen hyvin innokkaina jostakin. Bill viittoili käsillään havainnollistaakseen jotain osaa keskustelusta. »Tulimme sanomaan hyvää yötä», minä sanoin ja keskeytin heidät. »Ai, hei», sanoi Charley. »Juu, hyvää yötä. Meinaan että miten teillä menee?»

»Hyvin», minä sanoin. »Se oli loistava päivällinen», sanoi Bill. »Juu, kerrassaan mainio», sanoi Charley. »Hyvää muhennosta.» »Kiitos.» »Tavataan huomenna», minä sanoin. »Oletko yötä täällä iDEATHissa?» sanoi Charley. »En», minä sanoin. »Olen yötä Paulinen luona.» »Hienoa», sanoi Charley. »Hyvää yötä.» »Hyvää yötä.» »Hyvää yötä.» »Hyvää yötä.»

Kasvikset Paulinen mökki oli noin mailin päässä iDEATHista. Hän ei juurikaan oleskele siellä. Se on kaupungin toisella puolella. Meitä on osapuilleen 375 täällä vesimelonin sokerissa. Paljon väkeä asuu kaupungissa, mutta jotkut asuvat mökeissä toisaalla, ja sitten olemme me jotka asumme iDEATHissa. Kaupungissa paloi vain jokunen valo katuvalojen lisäksi. Doc Edwardsilla paloi valo. Hänen on aina kovin vaikea nukkua öisin.

Koulunopettajalla paloi myös valo. Hän varmaankin valmisteli oppituntia lapsille. Pysähdyimme joen ylittävällä sillalla. Sillalla oli vaaleanvihreät lyhdyt. Ne olivat ihmisvarjojen muotoiset. Pauline ja minä suutelimme. Hänen suunsa oli kostea ja viileä. Ehkä yö sai sen aikaan. Kuulin taimenen hyppäävän joessa, yökollari. Taimen piti ahtaan ovimaisen loiskauksen. Lähellä oli patsas. Patsas esitti jättimäistä papua. Ihan niin, papua. Kauan sitten joku piti kasviksista ja vesimelonin sokerissa on sinne tänne siroteltuina kaksi- tai kolmekymmentä kasviksia esittävää patsasta. Päretehtaan lähellä on artisokkapatsas ja iDEATHissa taimenenviljelylaitoksen lähellä kymmenen jalkaa korkea porkkana ja koulun lähellä salaatinpää ja Unohdetun

tehtaan sisäänkäynnin tienoilla sipulinippu ja muita kasvispatsaita on ihmisten mökkien vaiheilla ja pallokentällä on lanttu. Vähän matkaa minun mökiltäni on perunaa esittävä patsas. Minä en erikoisemmin pidä siitä, mutta kauan sitten joku rakasti kasviksia. Kysyin kerran Charleylta, tiesikö hän kuka se oli, mutta hän sanoi ettei hänellä ollut aavistustakaan. »Varmasti kyllä tosissaan tykkäsi kasviksista», hän sanoi. »Jep», minä sanoin. »Ihan minun mökkini nurkalla on perunaa esittävä patsas.» Jatkoimme tietä pitkin Paulinen mökille. Kuljimme Vesimelonitehtaan ohi. Se oli äänetön ja pimeä. Huomisaamuna se olisi tulvillaan valoa ja toimintaa. Näimme vesijohdon. Se oli pitkänpitkä varjo nyt.

Tulimme toiselle joen ylittävälle sillalle. Sillalla olivat tavanmukaiset lyhdyt ja joessa patsaat. Joen pohjalta loisti kymmenkuntaa valjua valoa. Siellä olivat, haudat. Me pysähdyimme. »Haudat ovat kivannäköisiä tänä iltana», Pauline sanoi. »Älä muuta sano», minä sanoin. »Tässähän on enimmäkseen lapsia, eikö olekin?» »On», minä sanoin. »Todella kauniita hautoja», Pauline sanoi. Yöperhosia lepatteli valossa joka kohosi joen pohjalta haudoista. Jokaisen haudan yläpuolella lepatteli viisi kuusi yöperhosta. Äkkiä iso taimen hyppäsi vedestä erään haudan yläpuolella ja sieppasi yhden yöperhosista. Toiset yöperhoset.

hajaantuivat ja tulivat taas takaisin, ja sama taimen hyppäsi uudestaan ja nappasi toisen yöperhosen. Se oli ovela vanha taimen. Taimen ei tehnyt enää hyppyjä ja yöperhoset lepattelivat rauhallisesti valossa joka tuli haudoista.

Taas Margaret »Miten Margaret tähän suhtautuu?» sanoi Pauline. »En tiedä», minä sanoin.

»Onko hän loukkaantunut vai suuttunut vai mitä? Tiedätkö sinä mitä hän tästä sanoo?» Pauline sanoi. »Onko hän puhunut tästä sinulle sen jälkeen kun kerroit hänelle? Minulle hän ei ole puhunut sanaakaan. Näin hänet eilen Vesimelonitehtaan lähellä. Sanoin hei, mutta hän meni ohitseni sanomatta mitään. Hän näytti kauhean järkyttyneeltä.» »En minä tiedä mitä hän sanoo», minä sanoin. »Luulin että hän olisi tullut iDEATHiin tänään, mutta ei hän tullut.», sanoi Pauline. »En tiedä miksi luulin hänen tulevan. Minusta vain tuntui siltä, mutta olin väärässä. Oletko sinä nähnyt häntä?» »En», minä sanoin. »Missä hän mahtaa asua?» Pauline sanoi.

»Luulen että hän asuu veljensä luona.» »Minulla on paha mieli tästä. Margaret ja minä olimme niin hyvät. ystävät. Kaikki ne vuodet jotka vietimme yhdessä iDEATHissa», Pauline sanoi. »Olimme melkein kuin siskokset. Olen pahoillani että piti käydä näin, mutta emme me voineet sille mitään.» »Sydän on eri maata. Kukaan ei tiedä mitä tapahtuu», minä sanoin. »Olet oikeassa», Pauline sanoi. Hän pysähtyi ja suuteli minua. Sitten menimme sillan yli hänen mökilleen.

Paulinen mökki Paulinen mökki on rakennettu kokonaan vesimelonin sokerista, ovi vain on harmahtavaksi värjättyä mäntyä ja siinä on kivestä tehty pyöreä ovenkahva. Ikkunatkin on tehty vesimelonin sokerista. Täällä on suuri osa ikkunoista tehty sokerista. On hyvin vaikea erottaa sokeria lasista kun sokeria käytetään niin kuin Carl lasimaakari tekee. Kaikkihan on kiinni tekijästä. Se on tarkkaa puuhaa ja Carl osaa sen. Pauline sytytti lyhdyn. Siitä nousi tuoksu kun vesimelonitaimenöljy paloi. Me osaamme täällä myös konstin sekoittaa vesimelonista ja taimenesta öljyä lyhtyihimme. Käytämme sitä kaikkiin valaistustarkoituksiimme. Siinä on pehmeä

tuoksu ja se antaa hyvän valon. Paulinen mökki on hyvin koruton, kuten kaikki mökkimme. Kaikki oli oikealla paikallaan. Pauline käyttää mökkiä vain päästäkseen pois iDEATHista muutamaksi tunniksi tai öisin jos hänen tekee mielensä. Jokaisella meistä jotka asumme iDEATHissa on mökki jossa voimme käydä aina kun mielemme tekee. Minä oleskelen mökilläni paljon enemmän kuin kukaan muu. Tavallisesti olen iDEATHissa yötä vain kerran viikossa. Suurimman osan aterioistani tietenkin nautin siellä. Me joilla ei ole vakituista nimeä oleskelemme paljon omissa oloissamme. Se sopii meille. »No, täällä sitä ollaan», sanoi Pauline. Hän näytti kauniilta lyhdyn valossa. Hänen silmänsä säihkyivät.

»Ole kiltti ja tule tänne», minä sanoin. Hän tuli minun luokseni ja minä suutelin häntä suulle ja sen jälkeen kosketin hänen rintojaan. Ne tuntuivat niin pehmeiltä ja kiinteiltä. Laskin käteni alas hänen leninkinsä miehustaa pitkin. »Se tuntuu hyvältä», hän sanoi. »Koetetaan vähän lisää», minä sanoin. »Se tuntuisi hyvältä», hän sanoi. Menimme makuulle hänen sänkyynsä. Riisuin häneltä leningin. Hänellä ei ollut mitään sen alla. Jatkoimme siitä vähän aikaa. Sitten nousin ylös ja riisuin suojapukuni ja laskeuduin takaisin hänen viereensä.

Rakkaus, tuuli Rakastelimme pitkään ja hitaasti. Alkoi tuulla ja ikkunat värisivät vähän kun tuuli varovasti huojutti sokeria. Minä pidin Paulinen vartalosta ja hän sanoi että hänkin piti minun vartalostani, emmekä me keksineet mitään sanottavaa. Äkkiä tuuli taukosi ja Pauline sanoi: »Mikä se on?» »Se on tuuli.»

Taas tiikereistä Rakasteltuamme me puhuimme tiikereistä. Pauline sen aloitti. Hän makasi lämpimänä minun vieressäni ja hän halusi puhua tiikereistä. Hän sanoi että Vanhan Chuckin uni oli saanut hänet ajattelemaan niitä. »Miten ne osasivatkin puhua meidän kieltämme», hän sanoi. »Kukaan ei tiedä», minä sanoin. »Mutta osasivat ne. Charley sanoo että kukaties me olimme kauan sitten tiikereitä ja muutuimme mutta ne eivät. En minä tiedä. Vaikka onhan se mielenkiintoinen ajatus.» »Minä en koskaan kuullut niiden ääntä», sanoi Pauline. »Minä olin niin pieni ja tiikereitä oli vain muutama jäljellä,

vanhuksia, eivätkä ne juuri tulleet alas kukkuloilta. Ne olivat niin vanhoja ettei niistä ollut vaaraa, ja niitä metsästettiin herkeämättä. »Olin kuusivuotias kun viimeinen tapettiin. Muistan kuinka metsästäjät toivat sen iDEATHiin. Heidän mukanaan oli satoja ihmisiä. Metsästäjät sanoivat että he olivat tappaneet sen samana päivänä ylhäällä kukkuloilla ja että se oli viimeinen tiikeri. »He toivat tiikerin iDEATHiin ja kaikki tulivat heidän mukanaan. He peittivät sen puilla ja kastelivat puut vesimelonitaimenöljyllä. Öljyä meni gallonittain. Muistan kuinka ihmiset heittivät kukkia kasan päälle ja seisoivat sen ympärillä ja itkivät koska se oli viimeinen tiikeri. »Charley otti tulitikun ja sytytti tulen. Se paloi isolla kellanpunaisella liekillä

tuntikaudet ja ilmaan tuprusi musta savu. »Se paloi kunnes jäljellä ei ollut kuin tuhkaa, ja sen jälkeen miehet ryhtyivät toimeen niiltä sijoiltaan ja rakensivat iDEATHin taimenenviljelylaitoksen täsmälleen sille paikalle jossa tiikeri oli poltettu. On vaikea kuvitella sitä nykyisin kun käy siellä tanssimassa. »Muistathan sinä tämän kaiken», Pauline sanoi. »Sinä olit siellä myös. Seisoit Charleyn vieressä.» »Niin seisoin», minä sanoin. »Niillä oli kaunis ääni.» »Minä en koskaan kuullut sitä», hän sanoi. »Ehkä niin oli paras», minä sanoin. »Olet ehkä oikeassa», hän sanoi. »Tiikerit», ja kohta hän oli sikeässä unessa minun sylissäni. Hänen unensa yritti

muuttua käsivarrekseni ja sitten kehokseni, mutta en antanut sille periksi sillä olin äkkiä kovin rauhaton. Nousin ylös ja panin suojapuvun päälleni ja lähdin yhdelle niistä pitkistä kävelyistä joita öisin teen.

Laskentoa Yö oli viileä ja tähdet punaisia. Kävelin Vesimelonitehtaalle. Siellä me jalostamme vesimelonit sokeriksi. Otamme vesimelonin mehun ja keitämme sitä kunnes jäljelle jää pelkkä sokeri, ja sitten teemme siitä samanmuotoisen kuin tämä joka meillä on:

elämämme. Istuin sohvalle joen rantaan. Pauline oli saanut minut ajattelemaan tiikereitä. Istuin siinä ja ajattelin niitä, sitä kuinka ne tappoivat ja söivät minun vanhempani. Perheemme asui mökissä joen varrella. Isä kasvatti vesimeloneja ja äiti leipoi leipää. Minä kävin koulua. Olin yhdeksänvuotias ja laskento tuotti minulle vaikeuksia. Eräänä aamuna tulivat tiikerit sisään kun olimme aamiaisella ja ennen kuin isä ennätti napata aseen ne tappoivat hänet, ja ne tappoivat äidin. Vanhempani eivät ehtineet edes sanoa mitään kun he olivat jo kuolleet. Minä pitelin yhä koholla lusikkaa jota olin ollut pistämässä syömääni puuroon. »Älä pelkää», sanoi toinen tiikereistä. »Emme tee sinulle pahaa. Emme tee

pahaa lapsille. Istu sinä vain paikallasi ja me kerromme sinulle sadun.» Toinen tiikereistä alkoi syödä äitiäni. Se puraisi häneltä käsivarren irti ja alkoi mutustaa sitä. »Millaisen sadun sinä haluaisit kuulla? Minä osaan hauskan sadun jäniksestä.» »En minä tahdo kuulla satua», minä sanoin. »Hyvä on», sanoi tiikeri ja puraisi palasen isästäni. Minä istuin lusikka koholla pitkän aikaa ja sitten laskin sen pöydälle. »Ne oli minun vanhempani», sanoin lopulta. »Olemme pahoillamme», sanoi toinen tiikereistä. »Ihan totta.» »Kyllä», sanoi toinen tiikeri. »Emme tekisi tätä, jollei meidän täytyisi, jollei meidän olisi

kertakaikkiaan pakko. Mutta tämä on meille ainoa keino pysyä hengissä.» »Me olemme samanlaisia kuin te», toinen tiikeri sanoi. »Puhumme samaa kieltä kuin te. Ajattelemme samoja ajatuksia, mutta me olemme tiikereitä.» »Osaatteko opettaa minulle laskentoa?» minä sanoin. »Mitä sanoit?» toinen tiikereistä sanoi. »Laskentoa.» »Ai, laskentoa.» »Niin.» »Mitä sinä tahdot tietää?» sanoi toinen tiikereistä. »Mitä on yhdeksän kertaa yhdeksän?» »Kahdeksankymmentäyksi», sanoi tiikeri.

»Mitä on kahdeksan kertaa kahdeksan?» »Viisikymmentäkuusi», sanoi tiikeri. Minä tein niille vielä puolikymmentä kysymystä: kuusi kertaa kuusi, seitsemän kertaa neljä jne. Laskento tuotti minulle suuria vaikeuksia. Viimein tiikerit kyllästyivät minun kysymyksiini ja käskivät minun mennä pois. »Joo», minä sanoin. »Minä menen ulos.» »Älä mene liian kauas», sanoi toinen tiikereistä. »Emme halua, että kukaan tulee tänne ja tappaa meidät.» »Selkis. » Ne rupesivat kumpikin taas syömään minun vanhempiani. Minä menin ulos ja istuin joen rantaan. »Olen orpo», minä sanoin. Näin taimenen joessa. Se ui suoraan minua kohti ja sitten se pysähtyi täsmälleen siihen

missä joki päättyy ja maa alkaa. Se tuijotti minua. »Mitä sinä mistään tiedät?» minä sanoin taimenelle. Tämä tapahtui ennen kuin muutin iDEATHiin. Kului tunti tai niillä main ja tiikerit tulivat ulos ja kiskottelivat ja haukottelivat. »Nätti päivä», sanoi toinen tiikereistä. »Totta», sanoi toinen tiikeri. »Kaunis.» »Olemme kamalan pahoillamme että meidän oli pakko tappaa vanhempasi ja syödä heidät. Ole kiltti ja yritä ymmärtää. Emme me tiikerit ole pahoja. Meidän vain on pakko toimia näin.» »Mikäs siinä», minä sanoin. »Ja kiitti siitä kun autoitte minua laskennossa.»

»Ei kestä.» Tiikerit lähtivät. Minä menin iDEATHiin ja kerroin Charleylle että tiikerit olivat syöneet minun vanhempani. »Sääli», hän sanoi. »Tiikerit ovat niin mukavia. Miksi niiden täytyy tuollaista mennä tekemään?» minä sanoin. »Eivät ne mahda sille mitään», Charley sanoi. »Minäkin pidän tiikereistä. Olen käynyt monet hurtit keskustelut niiden kanssa. Ne ovat oikein mukavia ja osaavat hyvin ilmaista asiansa, mutta ennen pitkää meidän on pakko päästä niistä eroon. Pian.» »Toinen niistä opetti minulle laskentoa.»

»Ne ovat hyvin avuliaita», sanoi Charley. »Mutta ne ovat vaarallisia. Mitä sinä nyt aiot tehdä?» »En tiedä», minä sanoin. »Mitäs jos jäisit tänne iDEATHiin?» sanoi Charley. »Kuulostaa hienolta», minä sanoin. »Hyvä. Asia on sovittu», sanoi Charley. Samana iltana minä menin takaisin mökille ja sytytin sen tuleen. En ottanut mitään mukaani kun muutin iDEATHiin. Siitä on kaksikymmentä vuotta, vaikka tuntuu että olisi tapahtunut vasta eilen: mitä on kahdeksan kertaa kahdeksan?

Hän oli Viimein lakkasin ajattelemasta tiikereitä ja lähdin takaisin Paulinen mökille. Ajattelisin tiikereitä jokin toinen päivä. Niitä tulisi monta. Halusin olla yötä Paulinen luona. Tiesin että hän olisi kaunis unessaan, odottamassa minun paluutani. Hän oli.

Väärän aamunkoiton karitsa

Väärän aamunkoiton aikaan Pauline alkoi puhua unissaan vesimelonipeittojen alla. Hän kertoi pienen sadun karitsasta joka meni kävelylle. »Karitsa istui kukkien keskeen», hän sanoi. »Karitsa oli ihan kiva», ja sen pituinen hänen satunsa oli. Pauline puhuu usein unissaan. Viime viikolla hän lauloi pienen laulun. En muista enää miten se meni. Panin käteni hänen rintansa päälle. Hän säpsähti unissaan. Otin käteni pois hänen rintansa päältä ja hän oli taas rauhallinen. Hän oli oikein hyvän tuntuinen sängyssä. Hänen vartalostaan nousi kiva uninen tuoksu. Ehkä karitsa istui juuri siihen.

Vesimeloniaurinko Heräsin ennen Paulinea ja puin suojapuvun ylleni. Kaistale harmaata auringonpaistetta tuli sisään ikkunasta ja asettui hissuksiin lattialle. Minä menin panemaan jalkani siihen, ja silloin minun jalastani tuli harmaa. Katsoin ikkunasta niittyjä ja männikköjä ja kaupunkia Vesimelonitehtaan luona. Kaikki oli saanut harmaan sävyn: niityillä käyskentelevä karja ja mökkien katot ja Unohdetun tehtaan isot Kasat olivat kaikki kuin pölyä. Itse ilmakin oli harmaata. Meidän auringossamme täällä on yksi mielenkiintoinen piirre. Se paistaa joka

päivä erivärisenä. Kukaan ei tiedä syytä siihen, ei edes Charley. Me kasvatamme vesimeloneja auringonvalon eri väreissä parhaamme mukaan. Näin me teemme: siemenistä jotka on otettu harmaana päivänä poimitusta harmaasta vesimelonista ja kylvetty harmaana päivänä saadaan lisää harmaita vesimeloneja. Itse teossa se on hyvin yksinkertaista. Päivien ja vesimelonien värit ovat nämä: Maanantai: punaisia vesimeloneja. Tiistai: kullankeltaisia vesimeloneja. Keskiviikko: harmaita vesimeloneja. Torstai: mustia, äänettömiä vesimeloneja. Perjantai: valkoisia vesimeloneja. Lauantai: sinisiä vesimeloneja.

Sunnuntai: ruskeita vesimeloneja. Tänään olisi harmaitten vesimelonien päivä. Minä pidän eniten huomisesta: mustien, äänettömien vesimelonien päivästä. Kun niitä leikkaa, ei kuulu mitään ääntä ja ne maistuvat hyvin makeilta. Niistä on hyvä tehdä tavaroita jotka ovat äänettömiä. Muistan erään miehen joka valmisti kelloja mustista, äänettömistä vesimeloneista ja hänen kellonsa olivat hiljaisia. Mies teki kuusi tai seitsemän sellaista kelloa ja sitten hän kuoli. Yksi kelloista riippuu hänen hautansa yläpuolella. Se riippuu omenapuun oksista ja kiikkuu tuulissa jotka puhaltavat joella edestakaisin. Tietenkään se ei enää pysy ajassa.

Pauline heräsi kun minä vedin kenkiä jalkaani. »Hei», hän sanoi ja hieroi silmiään. »Olet ylhäällä jo. Mitä kello mahtaa olla.» »Kuuden paikkeilla.» »Minun täytyy laittaa aamiaista tänä aamuna iDEATHissa», hän sanoi. »Tule tänne ja anna minulle suukko ja sano sitten mitä haluaisit syödä aamiaiseksi.»

Kädet Kävelimme takaisin iDEATHiin ja pidimme toinen toistamme kädestä. Kädet ovat

oikein mukavia kapistuksia, varsinkin kun ne ovat palanneet rakastelemasta.

Aina vain Margaret Minä istuin iDEATHin keittiössä ja katselin kun Pauline teki taikinaa pannukakkuja varten, minun lempiruokaani. Hän pani suureen siniseen kulhoon paljon jauhoja ja munia ja muuta hyvää ja sekoitti taikinaa isolla puulusikalla joka oli melkein liian kookas hänen käteensä. Hänellä oli yllään tosi sievä leninki ja hänen tukkansa oli kammattu päälaelle ja minä olin pysähtynyt poimimaan muutaman

kukan hänen hiuksiinsa kun kävelimme tiellä. Ne olivat sinikelloja. »Tuleekohan Margaret tänään tänne», hän sanoi. »Olen iloinen kun taas tulemme juttuun.» »Älä sellaista sure», minä sanoin. »Kyllä se siitä järjestyy.» »Minä vain - no kun Margaret ja minä olemme olleet niin hyviä ystäviä. Pidinhän minä sinusta aina ennenkin, mutta ei minulle tullut mieleenkään että koskaan olisimme muuta kuin ystäviä. »Sinä ja Margaret olitte niin läheisiä vuosikaudet. En muuta toivo kuin että kaikki järjestyy, ja Margaret löytää jonkun uuden ja meistä tulee taas ystävät.»

»Älä sure.» Fred pistäytyi keittiössä vain sanoakseen »Mmmmmm - pannukakkuja» ja häipyi.

Mansikoita Charley söi yksinään takuulla yli kymmenen pannukakkua. En ole koskaan nähnyt hänen syövän niin monta pannukakkua, ja Fred söi muutaman enemmän kuin Charley. Se oli aikamoinen näky. Pöydässä oli lisäksi iso lautasellinen pekonia ja mielin määrin tuoretta maitoa ja

iso kannullinen väkevää kahvia ja vielä kulhollinen tuoreita mansikoita. Muuan tyttö tuli kaupungista ja toi ne juuri ennen aamiaista. Hän oli kiltti tyttö. Pauline sanoi: »Kiitos sinulle, ja onpa sinulla kaunis leninki tänä aamuna. Oletko itse tehnyt sen? Kyllä varmasti koska se on noin sievä.» »Voi kiitos», sanoi tyttö ja punastui »Minun vain teki mieleni tuoda vähän mansikoita iDEATHiin aamiaiseksi ja niin minä nousin oikein varhain ja poimin ne joen rannalta.» Pauline söi yhden marjan ja antoi minulle yhden. »Niin hienoja marjoja», Pauline sanoi. »Sinä tiedät varmasti hyvän mansikkapaikan ja sinun pitää näyttää minulle missä se paikka on.»

»Se on ihan lähellä sitä pallokentän lanttupatsasta, siinä missä se hassu vihreä silta on», sanoi tyttö. Hän oli neljäntoista korvilla ja hyvin mielissään siitä että hänen mansikkansa saivat jymymenestyksen iDEATHissa. Kaikki mansikat syötiin aamiaisella, ja mitä taas pannukakkuihin tulee: »Nämä ovat tosi mainioita pannukakkuja», sanoi Charley. »Ottaisitko sinä lisää?» sanoi Pauline. »Vielä ehkä yhden jos taikinaa riittää.» »Kyllä riittää», Pauline sanoi. »Entä sinä, Fred?» »No, jos yhden vielä söisi.»

Koulunopettaja Aamiaisen jälkeen minä annoin suukon Paulinelle kun hän tiskasi astioita ja lähdin Fredin kanssa Vesimelonitehtaalle katsomaan jotakin jonka hän halusi näyttää minulle lankkuprässäämössä. Teimme sinne pitkän verkkaisen kävelyn aamuauringon harmaassa valossa. Näytti siltä kuin alkaisi sataa, mutta se ei ollut mahdollista. Vuoden ensimmäinen sade alkaisi vasta kahdentenatoista lokakuuta. »Margaret ei tullut tänä aamuna», Fred sanoi. »Ei tullut», minä sanoin. Pysähdyimme keskustelemaan koulunopettajan kanssa joka oli viemässä oppilaitaan kävelylle metsään. Kun me

jututimme häntä, istuivat kaikki oppilaat nurmella vähän matkan päässä ja olivat kokoontuneet parveksi ikään kuin sienet tai päivänkakkarat. »No, miten kirja edistyy?» sanoi koulunopettaja. »Hyvinhän se», minä sanoin. »Minä olen kovin utelias näkemään sen», sanoi koulunopettaja. »Sinulla on aina ollut sana hallussasi. Muistan vieläkin sen aineen jonka sinä kuudennella luokalla kirjoitit säästä. Se vasta oli jotakin. Sinun kuvauksesi talvisista pilvistä oli erittäin tarkka ja kuitenkin hyvin liikuttava ja siinä oli vissi määrä runollista sisältöä. Niin että kyllä minua kovin kiinnostaa lukea sinun kirjasi. Voitko yhtään vihjaista mistä se kertoo?»

Fred näytti täysin kyllästyneeltä. Hän meni istumaan lasten pariin. Hän rupesi puhumaan yhdelle pojalle jostakin. »Oletko laajentanut sitä säätä käsittelevää ainettasi vai kertooko kirja jostakin muusta?» Poika näytti hyvin kiinnostuneelta siitä mitä Fred sanoi. Pari muuta lasta siirtyi lähemmäksi. »Siitä se pikkuhiljaa kehittyy», minä sanoin. »Siitä on aika vaikea sanoa mitään. Mutta te olette ensimmäisiä joille minä sen näytän sitten kun se on valmis.» »Olen aina uskonut sinuun kirjoittajana», sanoi koulunopettaja. »Ajattelin kauan että kirjoittaisin itse kirjan, mutta opetustyö vie ihan liikaa minun ajastani.» Fred otti jotakin taskustaan. Hän näytti sitä pojalle. Poika katsoi sitä ja antoi sen toisille lapsille.

»Niin, minä ajattelin että kirjoittaisin kirjan opettamisesta, mutta tähän asti minulla on ollut liian kiire opettaa kirjoittamista. Mutta minua innoittaa kovasti se että yksi entisistä tähtioppilaistani niittää laakereita saralla johon en itse ole kiireiltäni joutanut. Onnea sinulle.» »Kiitos.» Fred pani kapineen takaisin taskuunsa ja koulunopettaja sai kaikki oppilaansa taas jalkeille ja he lähtivät menemään metsään. Hän selitti heille jotakin hyvin tärkeää. Tiedän sen siitä että hän osoitti kädellään minua ja sen jälkeen hän osoitti pilveä joka purjehti matalalla päämme päällä.

Lankkuprässin alla Kun me lähestyimme Vesimelonitehdasta, ilma sakeni sammioissa kiehuvan sokerin äitelästä hajusta. Ulkona auringossa oli kuivumassa sokeria suurina levyinä ja rimoina ja muotteina: punaista sokeria, kullankeltaista sokeria, harmaata sokeria, mustaa, äänetöntä sokeria, valkoista sokeria, sinistä sokeria, ruskeaa sokeria. »Sokeri sitten näyttää hyvältä», sanoi Fred. »Jep.» Heilautin kättäni Edille ja Mikelle, joiden tehtävänä on pitää linnut poissa sokerista. He heilauttivat kättään takaisin ja sitten

toinen heistä alkoi jahdata yhtä lintua. Vesimelonitehtaalla on työssä kymmenkunta ihmistä, ja me menimme sisään. Molempien sammioiden alla paloi kiivas tuli, ja Peter syötti niihin puita. Hän näytti olevan kuumissaan ja hikinen, mutta se oli hänen luonnollinen olotilansa. »Mitä sokeririntamalle kuuluu?» minä sanoin. »Hyvää», hän sanoi. »Tulee paljon sokeria. Miten iDEATHissa hurisee?» »Hienosti», minä sanoin. »Mitäs minä olin kuulevinani sinusta ja Paulinesta?» »Pelkkää juoruilua», minä sanoin. Minä pidän Petestä. Olemme ystäviä vuosien takaa. Kun minä olin pikkupoika minä tulin usein Vesimelonitehtaalle ja

autoin häntä pitämään tulta yllä. »Margaret on takuulla raivona», hän sanoi. »On kuulemma ihan pihkassa sinuun. Niin hänen veljensä sanoo. Auttamatta pihkassa.» »En minä semmoisesta tiedä», minä sanoin. »Mikä sinut tänne lennätti?» hän sanoi. »Tulinpa vain nakkaamaan yhden klapin tuleen», minä sanoin. Kumarruin ottamaan ison mäntyklapin ja panin sen tuleen sammion alle. »Ihan kuin ennen vanhaan», hän sanoi. Työnjohtaja tuli toimistostaan meidän luoksemme. Hän näytti jotenkin raihnaiselta. »Hei, Edgar», minä sanoin.

»Morjens», hän sanoi. »Mitäs sinä? Huomenta, Fred.» »Huomenta, pomo.» »Mikä sinut tänne tuo?» sanoi Edgar. »Fred tahtoo näyttää minulle jotakin.» »Mitäs se sitten on?» Edgar sanoi Fredille. »Se on yksityisluonteista.» »Ai. Mikäs siinä, näytä pois.» »Kohta.» »On aina hauska nähdä sinut täällä», Edgar sanoi minulle. »Sinä näytät jotenkin raihnaiselta», minä sanoin. »Juu, tuli valvottua myöhään eilen illalla.» »No, tänään sitten aikaisin nukkumaan», minä sanoin.

»Juuri niin minä olen suunnitellut. Heti töistä päästyäni menen suoraan kotiin ja sänkyyn.. En usko että syön edes päivällistä, pistän vain jotain suuhuni.» »Uni tekee sinulle hyvää», Fred sanoi. »Minä saan tästä kai mennä takaisin toimistoon», Edgar sanoi. »On vähän paperitöitä tekemättä. Nähdään.» »Jep, nähdään, Edgar.» Työnjohtaja meni takaisin toimistoonsa ja minä menin Fredin kanssa lankkuprässäämöön. Siellä me teemme vesimelonilankkuja. Tänään tehtiin kullankeltaisia lankkuja. Fred on kymppi ja hänen miehensä olivat jo paikalla tekemässä lankkuja. »Huomenta», sanoivat miehet.

»Huomenta», sanoi Fred. »Sammutetaanpa tämä masiina hetkeksi.» Yksi miehistä väänsi katkaisijaa ja minä tottelin Frediä ja menin ihan lähelle ja laskeuduin nelinkontin ja ryömin prässin alle kunnes tulimme pilkkopimeään paikkaan, jolloin hän sytytti tulitikun ja näytti minulle lepakon joka riippui alasuin yhdessä polvekkeessa. »Mitäs tuosta sanot?» sanoi Fred. »Jaa-a», minä sanoin ja tuijotin lepakkoa. »Löysin sen täältä pari päivää sitten. Eikö olekin yliveto?'' hän sanoi. »Ettei vain menisi sille päähän», minä sanoin.

Tavataan lounaalla Kun olimme ihailleet Fredin lepakkoa ja ryömineet takaisin lankkuprässin alta, minä sanoin hänelle että minun täytyi mennä mökilleni tekemään töitä: istuttamaan vähän kukkia ja sen sellaista. »Menetkö lounaalle iDEATHiin?» hän sanoi. »En, taidan pistäytyä myöhemmin kaupungilla haukkaamassa kahvilassa jotakin. Tulisitko mukaan?» »Sopii», hän sanoi. »Siellä taitaa olla tänään frankfurtinmakkaraa ja hapankaalia.»

»Sitä oli eilen», puuttui yksi miehistä puheeseen. »Niinpä olikin», Fred sanoi. »Tänään on lihamureketta. Miltä se kuulostaa?» »Mikäs siinä», minä sanoin. »Tavataan lounaalla sitten. Puolenpäivän maissa.» Jätin Fredin valvomaan lankkuprässiä josta isot kullankeltaiset vesimelonilankut tulivat liukuhihnaa pitkin. Vesimelonitehdas kupli ja kuivui, makeana ja leppoisana harmaan auringon lämmössä. Ja Ed ja Mike jahtasivat lintuja. Mike ajoi matkoihinsa muuttorastaan.

Haudat Matkalla mökille päätin mennä joen rantaan, jossa pantiin uutta hautaa paikalleen, katsomaan taimenia jotka valtavan uteliaisuutensa vetäminä kerääntyvät aina sinne missä hautoja pannaan paikoilleen. Menin kaupungin kautta. Oli hiljaisen tuntuista, vain jokunen ihminen kaduilla. Näin Doc Edwardsin joka oli laukkuineen menossa jonnekin ja heilautin hänelle kättäni. Hän huiskutti takaisin ja näytti kädenliikkeellä olevansa hyvin tärkeällä asialla. Ilmeisesti joku kaupunkilainen oli sairaana. Viittasin häntä jatkamaan matkaa. Pari vanhusta istui keinutuolissa hotellin kuistilla. Toinen kiikkui ja toinen

nukkui. Nukkuvalla oli sanomalehti sylissään. Haistoin leipomosta paistuvan leivän tuoksun ja sekatavarakaupan eteen oli sidottu kaksi hevosta. Toinen hevonen oli iDEATHista tutunnäköinen. Kävelin pois kaupungista ja ohitin joukon puita jotka kasvoivat pienen vesimelonipalstan reunassa. Puista riippui sammalta. Yhden puun oksille kipaisi orava. Siltä puuttui häntä. Aprikoin mitä sen hännälle oli tapahtunut. Kai se oli hukannut sen jonnekin. Istuin sohvalle joen rantaan. Sohvan vieressä oli ruohoa esittävä patsas. Ruohonlehdet oli tehty kuparista ja raskaat sateet olivat vuosien mittaan antaneet niille niiden luonnollisen värin.

Hautaa oli panemassa paikalleen neljä tai viisi miestä. He muodostivat Hautaporukan. He asensivat hautaa joen pohjaan. Se on meidän tapamme haudata vainajamme. Käytimme tietenkin paljon vähemmän hautoja silloin kun tiikerit olivat voimissaan. Mutta nykyisin hautaamme kaikki vainajat lasikirstuissa joen pohjaan ja panemme aarnitulta hautoihin, jotta ne kiiluvat öisin ja me osaamme antaa arvon sille mikä seuraavaksi tulee. Näin parven taimenia jotka olivat kerääntyneet katsomaan paikalleen laskettavaa hautaa. Ne olivat hauskannäköisiä sateenkaarirautuja. Niitä oli ehkä sata kappaletta hyvin ahtaassa kohdassa jokea. Tämä toiminta herättää taimenissa suurta uteliaisuutta, ja monet niistä kokoontuvat katselemaan.

Hautaporukka oli laskenut Kaivoskuilun jokeen ja pumppu oli käynnissä. Miehet asettivat parhaillaan paikoilleen lasisia sisäseiniä. Kohta hauta olisi valmis ja ovi aukaistaisiin silloin kun tarvittaisiin ja joku menisi sisään ja pysyisi siellä iät ja ajat.

Taimenien Nestor Huomasin että haudan asentamista oli katselemassa taimen jonka olen tuntenut pitkät ajat. Se oli taimenien Nestor, sormenpituisena iDEATHin taimenenviljelylaitoksella kasvatettu. Tiesin sen siitä että sen leuassa oli kiinni pieni

iDEATHin tiuku. Sillä on ikää monta vuotta ja painoa monta naulaa ja sen liikkeet ovat verkkaisia ja viisaita. Tavallisesti taimenien Nestor oleskelee kaiken aikaa joen yläjuoksulla Peilipatsaan luona. Ennen aikaan katselin siellä tuntikaudet tätä taimenta kun se ui syvässä suvannossa. Arvatenkin se oli ollut kiinnostunut nimenomaan juuri tästä haudasta ja tullut katsomaan kun sitä pantiin paikalleen. Muistan että kerran kun asennettiin hautaa ihan vähän matkan päähän Peilipatsaasta, taimen ei liikahtanut tuumaakaan kaikkien niiden päivien aikana jotka haudan asentaminen kesti, se kun oli vaikea hauta asentaa. Hauta sortui juuri ennen kuin se saatiin viimeisteltyä. Charley tuli paikalle ja pudisti

surullisena päätään, ja hauta oli tehtävä alusta alkaen uudestaan. Mutta nyt taimen katseli hyvin keskittyneesti kun tätä hautaa pantiin paikalleen. Se häälyi vain muutaman tuuman pohjan yläpuolella, kymmenen jalan päässä Kaivoskuilusta. Menin veden ääreen ja kyykistyin. Taimen ei pelästynyt ollenkaan sitä että olin niin lähellä. Taimenien Nestor käänsi katseensa minuun. Uskon että se tunsi minut, sillä se tuijotti minua pari minuuttia, ja sitten se kääntyi taas katsomaan hautaa jota pantiin paikalleen ja jonka sisätiloja juuri viimeisteltiin. Viivyin vielä hetken joen rannalla ja kun sitten lähdin menemään mökilleni, taimenien Nestor kääntyi ja tuijotti minua.

Luulen että se tuijotti minua vielä silloinkin kun oli jo pois näkyvistä.

Toinen kirja:

inBOIL

Yhdeksän tavaraa Tuntui hyvältä päästä takaisin mökille, mutta ovessa oli viesti Margaretilta. Luin viestin ja se ei miellyttänyt minua ja heitin sen pois niin että edes aika ei löytäisi sitä. Istuin pöytäni ääreen ja katsoin ikkunasta iDEATHiin. Minulla oli muutama asia jotka täytyi hoitaa kynällä ja musteella ja minä hoidin ne ripeästi ja virheitä tekemättä ja panin ne syrjään - kirjoitettuna vesimeloninsiemenmusteella näille hyvältä tuoksuville puuarkeille joita Bill valmistaa päretehtaalla. Sen jälkeen ajattelin että istuttaisin muutaman kukkasen perunapatsaan juurelle, ryhmä niitä näyttäisi kauniilta

kiertäessään tuota seitsemän jalan korkuista perunaa. Menin hakemaan vähän siemeniä kaapista jossa säilytän tavaroitani ja huomasin että kaikki oli hujanhajan, ja niinpä panin kaikki järjestykseen ennen kuin kylvin siemenet. Minulla on yhdeksän tavaraa, osapuilleen: lapsen pallo (en muista minkä lapsen), lahja jonka sain yhdeksän vuotta sitten Frediltä, säätä käsittelevä aineeni, jokunen numero (1-24), toinen suojapuku, kappale sinistä metallia, jotakin Unohdetusta tehtaasta, hiuskiehkura joka on pesun tarpeessa. En laske siemeniä mukaan koska tarkoitukseni oli kylvää ne maahan perunan ympärille. Minulla on muutama muukin tavara, joita säilytän huoneessani iDEATHissa. Minulla on siellä mukava

huone vastapäätä taimenenviljelylaitosta. Menin ulos ja kylvin siemenet perunan ympärille ja mietin taas kuka oli niin paljon mahtanut kasviksista pitää ja minne hänet oli haudattu, minkä joen pohjaan vai oliko tiikeri hänet syönyt ja oliko tiikerin kaunis ääni sanonut: »Pidän patsaistasi oikein paljon, eritoten siitä pallonkentän lantusta, mutta ah ... »

Aina vain Margaret, aina Puoli tuntia tai niillä main astelin edestakaisin sillalla, mutta en kertaakaan yhdyttänyt sitä lautaa jonka päälle Margaret

aina astuu, sitä lautaa jonka hänen jalkansa löytäisi vaikka maailman kaikki sillat pantaisiin yhteen, tehtäisiin yhdeksi ainoaksi sillaksi, aina hän sen laudan päälle astuisi.

Nokoset Äkkiä tunsin itseni kovin väsyneeksi ja päätin ottaa nokoset ennen lounasta ja menin sisälle mökkiin ja panin pitkäkseni sänkyyn. Katselin kattoa, vesimelonin sokerista tehtyjä kattopalkkeja. Tuijotin niiden syitä ja olin kohta syvässä unessa.

Näin pari lyhyttä unta. Toisessa oli yöperhonen. Yöperhonen pysyi tasapainossa omenan päällä. Sen jälkeen näin pitkän unen, ja se oli taas tarina inBOILista ja hänen sakistaan ja niistä kammottavuuksista jotka tapahtuivat vain joku kuukausi sitten.

Viskiä inBOILin ja hänen sakkinsa majapaikkana oli rykelmä vuotavakattoisia röttelöitä Unohdetun tehtaan lähellä. He asuivat siellä kunnes kuolivat. Luullakseni heitä oli parisenkymmentä. Kaikki miehiä jotka

inBOILin lailla olivat kunnottomia. Aluksi siellä asui vain inBOIL yksinään. Hänelle tuli eräänä iltana iso välienselvittely Charleyn kanssa ja hän käski tämän painua helvettiin ja sanoi mieluummin asuvansa Unohdetulla tehtaalla kuin iDEATHissa. »Helvettiin koko iDEATH», hän sanoi ja lähti ja kyhäsi itselleen surkean mökin Unohdetun tehtaan maille. Hän käytti aikansa kaivelemalla siellä ja tekemällä viskiä löytämästään kamasta. Sitten pari miestä lähti ja liittyi häneen ja aika ajoin, aina silloin tällöin, liittyi uusi mies heidän joukkoonsa. Osattiin aina sanoa ketkä lähtisivät. Ennen kuin he liittyivät inBOILin sakkiin he olivat aina onnettomia ja hermostuneita ja epäluotettavia tai »pitkäkyntisiä» ja puhuivat paljon asioista joita kunnon

ihmiset eivät ymmärtäneet eivätkä halunneetkaan. Miehet kävivät aina vain hermostuneemmiksi ja olivat vastuuttomia ja sitten viimein kuultiin että he olivat liittyneet inBOILin sakkiin ja olivat nyt hänen töissään Unohdetulla tehtaalla ja saivat palkkansa viskinä jota inBOIL teki unohdetusta kamasta.

Uudestaan viskistä inBOIL oli kai siinä viisissäkymmenissä ja syntynyt ja kasvanut iDEATHissa. Muistan että lapsena istuin hänen polvellaan ja

manguin häntä kertomaan minulle satuja. Hän osasikin muutaman aika hauskan ... ja Margaret oli siinä myös. Sitten hän muuttui pahaksi. Se tapahtui parissa vuodessa. Hän suuttui jatkuvasti pikkuasioista ja vaelteli yksinään iDEATHin taimenenviljelylaitoksella. Hän alkoi viettää paljon aikaa Unohdetulla tehtaalla, ja Charley kysyi aina häneltä mitä hän siellä touhusi ja inBOIL sanoi aina: »Enpä juuri mitään. Mitä yksinäni kävelen.» »Millaisia tavaroita sinä siellä kaivellessasi löydät?» »Enpä juuri mitään», valehteli inBOIL. Hän rupesi välttelemään ihmisiä ja sitten hänen puheensa kävi oudoksi, veteläksi ja hänen liikkeensä muuttuivat nykiviksi ja mielensä pahantuuliseksi ja hän oli usein

öisin taimenenviljelylaitoksella ja joskus hän nauroi ääneen ja tämä mahdoton nauru joka nyt oli hänen kaikui läpi huoneitten ja käytävien ja aina iDEATHin muutosprosessiin saakka, siihen kuvaamattomaan tapaan jolla se muuttuu ja josta josta me niin pidämme, se kun on meidän makuumme.

Iso välienselvittely Iso välienselvittely inBOILin ja Charleyn kesken sattui päivällispöydässä eräänä iltana. Fred oli juuri ojentamassa perunamuhennosta minulle kun se

tapahtui. Välienselvittely oli ollut kytemässä viikkokaudet. inBOILin nauru oli käynyt äänekkäämmäksi ja äänekkäämmäksi kunnes oli lähes mahdotonta nukkua öisin, inBOIL oli juovuksissa kaiken aikaa eikä hän suostunut kuuntelemaan ketään mistään asiasta, ei edes Charleyta. Hän ei suostunut kuuntelemaan edes Charleyta. Hän käski Charleyn hoitaa vain omat asiansa. »Hoida sinä vain omat asiasi.» Eräänä iltapäivänä Pauline, joka oli vasta pikkutyttö, löysi hänet kylpyammeesta jossa hän lojui umpitunnelissa ja lauloi rivoja lauluja. Pauline pelästyi ja inBOILilla oli pullollinen sitä ainetta jota hän keitti Unohdetulla tehtaalla. Hän haisi hirvittävältä ja tarvittiin kolme miestä nostamaan hänet kylpyammeesta ja

kantamaan sänkyyn. »Tässä on muusia», sanoi Fred. Olin juuri panemassa isoa muusisatsia lautaselleni saadakseni siitä lopunkin kastikkeen kun inBOIL, joka ei ollut edes maistanut paistettua broileriaan joka nyt jäähtyi hänen edessään, kääntyi Charleyyn päin ja sanoi: »Tiedätkö sinä mikä tässä paikassa on vikana?» »En, mikä on vikana, inBOIL? Sinä näytät nykyisin tietävän vastaukset kaikkeen. Kerro minulle.» »Niin kerronkin. Tämä paikka on huijausta. Ei tämä mikään iDEATH ole. Ei tämä ole kuin teidän mielikuvituksenne tuotetta. Kaikki te olette täällä pelkkiä törppöjä, teette törppöjä asioita törpössä iDEATHissanne.

»iDEATH - haha, älkää viitsikö naurattaa. Tämä paikka on pelkkä kupla. Te ette tuntisi iDEATHia vaikka se tulisi ovesta sisään ja purisi teitä. »Minä tiedän iDEATHista enemmän kuin te kaikki yhteensä, varsinkin tuo Charley joka luulee olevansa joku parempikin. Minulla on enemmän tietoa iDEATHista sormenpäässäni kuin teillä kaikilla yhteensä. »Teillä ei ole harmainta aavistusta siitä mitä täällä tapahtuu. Minä tiedän. Minä tiedän. Minä tiedän. Helvettiin teidän iDEATHinne. Minä olen unohtanut iDEATHista enemmän kuin te koskaan opitte tietämään. Minä menen asumaan Unohdettuun tehtaaseen. Te saatte pitää hyvänänne tämän saatanan rotankolon.»

inBOIL nousi ylös ja paiskasi paistetun broilerinsa lattialle ja saapasteli pois paikalta aika tavalla horjahdellen. Pöydässä vallitsi typertynyt hiljaisuus eikä kukaan osannut sanoa mitään pitkään aikaan. Sitten Fred sanoi: »Älä pistä pahaksesi, Charley. Huomenna hän on selvä ja koko juttu on ohi. Hän on vain juovuksissa taas ja heti kun hän selviää, hän on paremmassa kunnossa.» »Ei, minä luulen että hän lähti lopullisesti», sanoi Charley. »Toivottavasti kaikki sujuu parhain päin.» Charley näytti kovin surulliselta ja kaikki me olimme surullisia, sillä inBOIL oli Charleyn veli. Me istuimme siinä kaikki ruokaamme katsellen.

Aika Vuodet kuluivat ja inBOIL asui Unohdetulla tehtaalla ja keräsi vähitellen sakin miehiä jotka olivat ihan hänen kaltaisiaan, uskoivat samoihin asioihin kuin hän ja käyttäytyivät hänen laillaan ja kaivelivat Unohdetulla tehtaalla ja joivat viskiä jota he keittivät löytämästään kamasta. Joskus he selvittivät jonkun sakilaisen pään ja lähettivät hänet kaupunkiin myymään unohdettuja tavaroita jotka olivat erityisen kauniita tai kummallisia ja kirjoja joita käytettiin polttoaineena siihen aikaan koska

niitä ajelehti miljoonittain Unohdetulla tehtaalla. Unohdetuista tavaroista he saivat leipää ja ruokaa ja vähän kaikkea, joten heidän ei elannokseen tarvinnut tehdä muuta kuin kaivaa ja juoda. Margaret varttui hyvin sieväksi neidoksi ja me seurustelimme vakituisesti. Margaret tuli eräänä päivänä minun mökilleni. Hän koputti ovea. »Tule sisään, Margaret», minä sanoin. Hän tuli sisään ja suuteli minua. »Mitä sinä puuhaat tänään?» hän sanoi. »Minun täytyy mennä iDEATHiin tekemään patsastani. » »Vieläkö sinulla on se kello työn alla?» hän sanoi.

»Vielä», minä sanoin. »Se edistyy aika hitaasti. Sen tekeminen kestää liian kauan. Olen iloinen kun se valmistuu. Olen kyllästynyt koko tekeleeseen.» »Mitä sinä teet sen jälkeen?» hän sanoi. »En tiedä. Onko sinulla jotain mielessä, kultaseni?» »On», hän sanoi. »Minä haluan mennä Unohdetulle tehtaalle vähän penkomaan paikkoja.» »Joko taas?» minä sanoin. »Sinähän melkein asut siellä.» »Se on merkillinen paikka», hän sanoi. »Taidat olla ainoa nainen joka pitää siitä paikasta. inBOIL ja hänen sakkinsa saavat muut naiset pysymään loitolla.» »Minä tykkään olla siellä. InBOIL on harmiton. Hän tahtoo vain olla

juovuksissa.» »Olkoon sitten», minä sanoin. »Mennään pois, kultaseni. Tavataan myöhemmin iDEATHissa. Tulen sinne heti kun olen muutaman tunnin askarrellut sen kellon parissa.» »Oletko sinä nyt lähdössä sinne?» hän sanoi. »En, minun pitää ensin tehdä täällä muutama homma.» »Selvä. Tavataan sitten.» »Anna suukko ensin», minä sanoin. Hän tuli minun luokseni ja minä otin hänet tiukasti syliini ja suutelin häntä suulle, ja sitten hän lähti nauraen.

Kello Kotvan kuluttua menin iDEATHiin ja työskentelin kellon parissa. Siitä ei tullut yhtään mitään ja lopulta minä vain istuin tuolilla ja tuijotin sitä. Pitelin löysästi kädessäni talttaa ja sitten laskin sen pöydälle ja hajamielisesti peitin sen rätillä. Fred tuli sisään ja näki minun istuvan siinä kelloa tuijottamassa. Hän lähti sanaakaan sanomatta. Tekeleeni tuskin edes oli kellon näköinen. Viimein tuli Margaret ja pelasti minut. Hänellä oli yllään sininen leninki ja nauha hiuksissaan ja käsivarrellaan kori johon hän

panisi Unohdetulta tehtaalta löytämänsä tavarat. »Miten työ edistyy?» hän sanoi. »Se on valmis», minä sanoin. »Se ei näytä valmiilta», hän sanoi. »Se on valmis», minä sanoin.

Pauline Näimme Charleyn kun olimme lähdössä iDEATHista. Hän istui lempisohvallaan joen rannassa ja syötti pieniä leivänpalasia muutamalle taimenelle jotka olivat

kerääntyneet siihen. »Minne nuori väki on matkalla?» hän sanoi. »Kävelemään vain», sanoi Margaret ennen kuin minä ennätin sanoa mitään. »Hauskaa kävelymatkaa sitten vain», sanoi Charley. »Ihana päivä, vai mitä? Suuri sininen aurinko se vain paistelee niin että pois tieltä.» »Tosi on», minä sanoin. Pauline tuli huoneeseen ja käveli meidän luoksemme. »Morjensta päivää», hän sanoi. »Moi.» »Mitä sinä Charley haluaisit päivälliseksi?» hän sanoi. »Paahtopaistia», sanoi Charley kurillaan.

»Jaaha, saamasi pitää.» »Olipa se hauska yllätys», sanoi Charley. »Onko minulla syntymäpäivä?» »Ei. Mitäs teille kuuluu?» »Hyvää», minä sanoin. »Me menemme kävelylle», sanoi Margaret. »Kuulostaa kivalta. Tavataan myöhemmin.»

Unohdettu tehdas Kukaan ei tiedä miten vanha Unohdettu tehdas on, sillä se jatkuu kauas etäisyyksiin jonne me emme voi emmekä halua

matkustaa. Kukaan ei ole käynyt järin pitkällä Unohdetussa tehtaassa, paitsi se kaveri jonka Charley kertoi kirjoittaneen kirjan siitä, ja minä tahtoisin tietää mikä häntä riivasi, kun vietti viikkokaudet siellä. Unohdettu tehdas jatkuu jatkumistaan ja jatkumistaan ja jatkumistaan ja jatkumistaan ja jatkumistaan. Kai saatte käsityksen. Se on iso paikka, paljon meitä suurempi. Margaret ja minä menimme sinne, käsikkäin koska seurustelimme vakituisesti, sinisen päivän auringonpaisteessa ja valkoisina hohtavat pilvet vaelsivat päämme päällä. Ylitimme monta jokea ja ohitimme monenmoista ja sitten näimme auringon heijastuvan inBOILin röttelökylän vuotavista

katoista Unohdetun tehtaan sisäänkäynnin luona. Siinä on portti. Portin vieressä on unohdettua tavaraa esittävä patsas. Portin päällä on kyltti johon on kirjoitettu: TÄSSÄ ON SISÄÄNKÄYNTI UNOHDETTUUN TEHTAASEEN OLKAA VAROVAISIA SAATATTE EKSYÄ

Keskustelu roskasakin kanssa

inBOIL tuli ottamaan meidät vastaan. Hänen vaatteensa olivat ihan rypyssä ja likaiset ja niin oli hän itsekin. Hän näytti siivottomalta ja oli juovuksissa. »Morjens», hän sanoi. »Taas tultiin vai?» hän sanoi lähinnä Margaretille eikä minulle, vaikka hän katsoikin minuun sanoessaan sen. Juuri sellainen ihminen inBOIL on. »Käymään vain», minä sanoin. Se sai hänet nauramaan. Pari muuta tyyppiä tuli ulos mökeistä ja toljotti meitä. He olivat samannäköisiä kuin inBOIL. He olivat saattaneet itsensä samaan siivottomaan kuntoon olemalla häijyjä ja juomalla unohdetusta kamasta valmistettua viskiä.

Toinen heistä, keltatukkainen, istui inhottavan säläkasan päälle ja mulkoili meitä kuin mikäkin elukka. »Päivää, inBOIL», sanoi Margaret. »Sitä samaa, söpöläinen.» Se sai osan inBOILin roskasakista nauramaan ja minä katsoin heitä ankarasti ja he vaikenivat. Yksi heistä pyyhkäisi kädellään suutaan ja meni sisälle mökkiinsä. »Seurallisuutta se vain on», inBOIL sanoi. »Ei siitä pidä ottaa nokkiinsa.» »Tulimme vain vilkaisemaan Unohdettua tehdasta», minä sanoin. »Jaaha, vassokuu sitten vain», sanoi inBOIL ja osoitti Unohdettua tehdasta joka asteittain kohosi yläpuolellemme kunnes unohdettujen kamojen suuret kasat olivat

vuoria joita riitti ainakin miljoona mailia.

Sisällä SAATATTE EKSYÄ ja me menimme portista Unohdettuun tehtaaseen. Margaret rupesi penkomaan tavaroita jotka olisivat hänen mieleensä. Unohdetussa tehtaassa ei kasvanut yksikään kasvi eikä elänyt yksikään eläin. Siellä ei ollut edes yhtään ainoata ruohonkortta, ja linnut eivät suostuneet lentämään paikan yli.

Minä istuin jonkin pyörän näköisen päälle ja katselin kun Margaret otti unohdetun keppimäisen kapineen ja tonki sillä pientä kasaa täytettyjä esineitä. Huomasin että jaloissani lojui jokin. Se oli kappale jäätä joka oli jäätynyt peukalon muotoiseksi, mutta peukalossa oli kyttyrä. Se oli kyttyräselkäinen peukalo ja hyvin kylmä, mutta alkoi sulaa minun kädessäni. Kynsi suli pois ja silloin tiputin kapistuksen maahan ja se lojui jaloissani eikä enää sulanut, vaikka ilma ei ollut kylmä ja aurinko oli taivaalla kuuma ja sininen. »Oletko löytänyt mitään mieleistäsi?» minä sanoin.

Unohdetun tehtaan isäntä inBOIL tuli ja lyöttäytyi seuraamme. En tuntenut ylenpalttista iloa nähdessäni hänet. Hänellä oli mukanaan viskipullo. Hänen nenänsä oli punainen. »Onko löytynyt mitään mieleistä?» inBOIL sanoi. »Ei vielä», sanoi Margaret. Minä loin inBOILiin ruman katseen mutta se valui hänestä kuin vesi hanhen selästä. »Minä löysin tänään muutaman todella mielenkiintoisen kapineen» inBOIL sanoi. »Juuri ennen kuin lähdin lounaalle.»

Lounaalle! »Tuolta peremmältä neljännesmailin päästä. Voin kyllä näyttää teille paikan», inBOIL sanoi. Ennen kuin minä ennätin sanoa ei, Margaret sanoi kyllä, mikä ei ilahduttanut minua, mutta hän oli jo mennyt lupaamaan enkä minä halunnut järjestää mitään kohtausta inBOILin nähden, jotta hän olisi saanut jotain kerrottavaa sakilleen ja he kaikki nauraa. Se ei olisi ollut minusta lainkaan mukavaa. Niin me sitten menimme tuon juopporetkun jäljessä peremmälle sen mitä hän sanoi vain neljännesmailiksi mutta mikä minusta tuntui maililta, kiipesimme mutkitellen yhä ylemmäs Kasojen päälle.

»Nätti päivä, vai mitä?» inBOIL sanoi ja pysähtyi vetämään henkeä korkean pinon viereen, jossa näytti olevan kukaties säilykepurkkeja. »Niin on», sanoi Margaret, hymyili inBOILille ja osoitti pilveä josta hän erityisesti piti. Se totisesti inhotti minua: kunniallinen nainen hymyilemässä inBOILille. En voinut olla ajattelematta että mitä seuraavaksi. Viimein saavuimme sen tavarakasan juurelle jota inBOIL piti niin suuressa arvossa ja jota katsomaan hän oli kuljettanut meidät niin pitkälle Unohdettuun tehtaaseen. »Mutta ovatpa ne kauniita», sanoi Margaret hymyillen ja rupesi lappaamaan kasasta tavaroita koriinsa, koriin jonka hän oli ottanut mukaan sellaisia tavaroita varten.

Minä katsoin niitä mutta eivät ne minulle sanoneet mitään. Ne olivat jotenkin rumia, jos totta puhutaan. inBOIL nojasi unohdettua kapinetta vasten joka oli aivan hänen kokoisensa.

Paluumatka Margaretin ja minun paluumatka takaisin iDEATHiin oli hyvin pitkä ja vaitonainen. Minä en tarjoutunut kantamaan hänen koriaan. Se oli painava ja hän oli kuumissaan ja hikinen ja meidän täytyi pysähtyä monta kertaa jotta hän sai levähtää.

Me istuimme sillalla. Silta oli tehty kivistä jotka oli kerätty matkojen päästä ja muurattu siltaan matkan mukaiseen järjestykseen. »Mikä nyt on?» hän sanoi. »Mitä minä olen tehnyt?» »Ei mikään. Et sinä ole tehnyt mitään.» »Miksi sinä sitten olet vihainen minulle?» »En minä ole vihainen sinulle.» »Oletpas.» »Enkä ole.»

Jotakin tulee tapahtumaan

Kuukauden kuluttua se tapahtui eikä kukaan tiennyt mitä tuleman piti. Mistä me olisimme voineet aavistaa että inBOILilla oli mielessään sellainen? Oli kestänyt monta vuotta toipua tiikereistä ja niistä hirvittävyyksistä joita ne meille tekivät. Miksi joku tahtoisi tehdä jotakin muuta? Minä en tiedä. Niinä viikkoina jotka edelsivät tapahtumaa kaikki sujui iDEATHissa tavalliseen tapaan. Minä rupesin tekemään uutta patsasta ja Margaret jatkoi käyntejään Unohdetulla tehtaalla. Patsas meni äitiinsä ja ennen pitkää minä vain kävin iDEATHissa ja tuijotin patsasta. Se ei yksinkertaisesti suostunut tulemaan miksikään mikä ei suinkaan ollut minulle uutta. Minulla ei ole koskaan ollut tuuria

patsaitten suhteen. Ajattelin pestautua töihin Vesimelonitehtaalle. Toisinaan Margaret meni yksinään Unohdetulle tehtaalle. Se huolestutti minua. Hän oli niin sievä ja inBOIL ja hänen sakkinsa olivat niin rumia. Ties vaikka saisivat jotakin mieleensä. Miksi hän halusi lakkaamatta käydä siellä?

Huhut Kuukauden loppupuolella alkoi Unohdetulta tehtaalta kantautua merkillisiä huhuja, huhuttiin että inBOIL hyökkäsi silmittömästi

iDEATHia vastaan. Huhujen mukaan hän karjui ja raivosi että iDEATH oli täysin pielessä sellaisena kuin me sen teimme ja että hän tiesi miten se kuului tehdä ja sitten hän sanoi että me hoidimme taimenenviljelylaitosta täysin väärin. Se oli häpeä. Kuvitella nyt että inBOIL sanoo meistä yhtään mitään, ja yksi huhu kertoi että me olimme ämmämäisiä ja yhdessä huhussa oli tiikereistä jotakin jota kukaan ei ymmärtänyt. Jotakin sellaista etteivät tiikerit olleet hassumpi juttu. Minä menin Unohdetulle tehtaalle eräänä iltapäivänä Margaretin mukana. Minun ei tehnyt mieli mennä sinne, mutta en myöskään halunnut että hän olisi mennyt sinne yksin.

Hän tahtoi saada lisää tavaroita unohdettujen kokoelmaansa. Hänellä oli jo enemmän kapineita kuin hän tarvitsi. Hän oli ahdannut mökkinsä ja iDEATHissa olevan huoneensa täyteen näitä tavaroita. Kaiken kukkuraksi hän halusi varastoida osan niistä minun mökkiini. Minä sanoin EI. Kysyin inBOILilta mitä hän ajoi takaa. Hän oli tapansa mukaan juovuksissa ja hänen renttusakkinsa oli kokoontunut hänen ympärilleen. »Teikäläiset eivät tiedä mitään iDEATHista. Minä opetan teille pian jotakin siitä. Millainen on todellinen iDEATH, hän sanoi. »Te olette mamiksia koko porukka. Tiikerit olivat ainoat joilla oli sisua. Minä kyllä näytän teille. Me näytämme teille kaikille.» Viimeisen lauseen hän osoitti sakilleen. Se hurrasi ja kohotti viskipullonsa korkealle

ilmaan, ylös kohti punaista aurinkoa.

Taas paluumatka »Miksi sinä käyt siellä?» minä Sanoin. »Minä satun tykkäämään unohdetuista tavaroista. Minä kerään niitä. Tahdon saada niistä kokoelman. Minusta ne ovat. kivoja. Mitä pahaa siinä on?» »Mitä tarkoitat, että mitä pahaa? Etkö sinä kuullut mitä tuo juopporetku sanoi meistä?» »Mitä tekemistä sillä on unohdettujen tavaroitten kanssa?», hän sanoi.

»Ne juovat sitä samaa sälää», minä sanoin.

Päivällinen sinä iltana Sinä iltana oli iDEATHissa päivällisellä vaivautunut tunnelma. Jokainen leikki ruuallaan. Al oli tehnyt porkkanamuhennosta. Se oli hyvää, hunajalla ja mausteilla maustettua, mutta kenellekään ei maistunut. Jokainen oli huolissaan inBOILista. Pauline ei kajonnut ruokaansa. Eikä Charley. Kumma juttu sen sijaan: Margaret söi kuin hevonen.

Äänettömyyttä oli kestänyt pitkänpuoleisesti, kun Charley viimein sanoi: »En tiedä mitä tulee tapahtumaan. Se näyttää vakavalta. Olen pitkään pelännyt että jotakin tällaista tulisi tapahtumaan, aina siitä asti kun inBOIL asettui Unohdetulle tehtaalle ja rupesi tekemään sitä viskiään ja haalimaan sinne miehiä elämään samanlaista elämää kuin hänkin. »Olen tiennyt että jotakin tulisi tapahtumaan. Se on ollut tulollaan pitkän aikaa, ja nyt näyttää siltä että on jo alkanut tapahtua tai tapahtuu pian. Ehkä huomenna. Kuka tietää?» »Mitä me teemme?» sanoi Pauline. »Mitä me voimme tehdä?» »Emme muuta kuin odottaa», sanoi Charley. »Emme sen enempää. Emme voi

uhata heitä emmekä puolustaa itseämme ennen kuin he ovat tehneet jotakin, ja kuka tietää mitä he aikovat tehdä. Eivät he meille kerro. »Kävin siellä itse eilisaamuna ja kysyin inBOILilta mitä on tekeillä ja hän sanoi että saamme kyllä kohta nähdä. He kuulemma näyttävät meille mikä iDEATH todella on, ei mikään sellainen väärennös joka meillä on. Mitä sinä, Margaret, tiedät tästä? Sinähän olet viime aikoina oleskellut siellä paljon?» Kaikki katsoivat Margaretia. »En minä mitään tiedä. Minä vain haen unohdettuja tavaroita sieltä. Eivät he minulle mitään kerro. He ovat aina oikein kilttejä minulle.» Jokainen koetti kaikkensa tuijottaakseen Margaretia, mutta kukaan ei voinut olla kääntämättä katsettaan pois.

»Kyllä me selviämme, tapahtui mitä hyvänsä», Fred sanoi rikkoen hiljaisuuden. »Eivät ne juopporetkut pysty tekemään mitään mistä emme selviydy.» »Tosi on», sanoi Vanha Chuck vaikka hänellä on ikää paljon. »Olet oikeassa», sanoi Pauline. »Me selviydymme heistä. Me asumme iDEATHissa.» Margaret alkoi taas syödä porkkanoitaan ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Taas Pauline

Olin hyvin vihainen Margaretille. Hän halusi että olisin yötä hänen kanssaan iDEATHissa, mutta minä sanoin: »Ei, minä tahdon mennä mökilleni ja olla yksin.» Hän loukkaantui tästä kovin ja lähti taimenenviljelylaitokselle. Minua se ei liikuttanut. Hänen käytöksensä päivällisellä oli totisesti inhottanut minua. Tehdessäni lähtöä iDEATHista tapasin Paulinen olohuoneessa. Hän kantoi taulua jonka hän aikoi ripustaa seinälle. »Hei», minä sanoin. »Onpas sinulla kaunis taulu. Oletko maalannut sen itse?» »Olen.» »Se näyttää eri hienolta.» Taulu esitti iDEATHia kauan sitten, yhdessä sen monista muutosvaiheista.

Taulu näytti siltä kuin iDEATH näytti ennen. »En tiennytkään että sinä maalaat», minä sanoin. »Vapaa-aikoina vain.» »On tosiaan kaunis taulu.» »Kiitos.» Pauline ihan kuin punastui. En ollut koskaan ennen nähnyt hänen punastuvan tai ehkä en vain muistanut nähneeni. Se puki häntä. »Uskothan sinä että kaikki järjestyy?» hän sanoi vaihtaen puheenaihetta. »Uskon», minä sanoin. »Älä pelkää.»

Kasvot Lähdin iDEATHista ja aloin kävellä tietä pitkin mökilleni. Ilta oli äkkiä hyvin kylmä ja tähdet kiilsivät kuin jää. Toivoin että olisin pannut päälleni sarkapomppani. Kävelin tietä, kunnes näin siltojen lyhdyt. Oikean sillan lyhdyt esittivät kaunista lasta ja taimenta ja hylätyn sillan lyhdyt tiikeriä. Erotin vaivoin patsaan joka esitti jotakuta jonka tiikerit olivat tappaneet mutta jota kukaan ei tuntenut. Tiikerit tappoivat niin monia ennen kuin me tapoimme viimeisen tiikerin ja poltimme sen ruumiin iDEATHissa ja rakensimme sille paikalle taimenenviljelylaitoksen.

Patsas seisoi joessa siltojen luona. Se näytti surulliselta aivan kuin se ei olisi tahtonut olla patsas ja esittää jotakuta jonka tiikerit tappoivat aikoja sitten. Pysähdyin katselemaan sitä kaukaa. Kului jokunen hetki ja sitten menin sillalle. Kuljin läpi katetun oikean sillan pimeän tunnelin, ohi loistavien kasvojen ja suuntasin männikön poikki kohti mökkiäni.

Mökki Pysähdyin mökilleni vievällä sillalla. Se tuntui hyvältä jalkojeni alla, se oli tehty kaikesta siitä mistä minä pidän, kaikesta

mikä on minun makuuni. Katselin äitiäni. Nyt hän ei ollut yksi illasta erottuva silhuetti, mutta kerran hän oli naisten parhaita. Menin sisälle mökkiin ja sytytin lyhtyni kuuden tuuman tulitikulla. Vesimelonitaimenöljy paloi kauniilla liekillä. Se on hienoa öljyä. Me sekoitamme keskenään vesimelonin sokeria ja taimenmehua ja määrättyjä yrttejä taiteen kaikkien sääntöjen mukaan saadaksemme tätä hienoa öljyä jota käytämme maailmamme valaisemiseen. Olin hyvin uninen mutta mieleni ei tehnyt nukkua. Mitä unisemmaksi kävin sitä haluttomampi olin nukkumaan. Makasin sängyssäni pitkän aikaa vaatteitani riisumatta ja jätin lyhdyn palamaan ja katselin huoneen varjoja.

Ne olivat aika hauskoja varjoja kun ajattelee että ne syntyivät aikana joka oli niin pahaenteinen, joka lähestyi lähestymistään ja sulki piiriinsä kaikki. Olin jo niin uninen että silmäni kieltäytyivät sulkeutumasta. Luomet eivät suostuneet laskeutumaan. Ne olivat silmien patsaita.

Lyhtyä kantava tyttö Viimein en enää kestänyt maata sängyssä nukkumatta. Lähdin öiselle kävelylleni. Panin ylleni punaisen pomppani, jotta minun ei tulisi kylmä. Luultavasti kävelyni johtuvat siitä että minun on vaikea saada

nukuttua. Menin kävelemään vesijohdon varteen. Se on hyvä paikka kävellä. Vesijohto on noin viisi mailia pitkä, mutta emme tiedä mistä syystä, koska vettä on jo joka paikassa. Täällä on varmasti kaksi tai kolmesataa jokea. Charleyllakaan ei ole pienintäkään aavistusta siitä miksi vesijohto on rakennettu. »Ehkä kauan sitten oli pula vedestä ja se rakennettiin siitä syystä. En minä tiedä. Älä minulta kysy.» Minä näin kerran sellaista unta että vesijohto oli soitin joka oli täytetty vedellä ja ihan vedenpinnan yläpuolella riippui pienistä vesimeloniketjuista kelloja ja vesi sai kellot soimaan. Kerroin uneni Fredille ja hän sanoi että hänestä se oli ihan järkeenkäypä. »Siitä

syntyisi todella kaunista musiikkia», hän sanoi. Kävelin vesijohdon viertä hetken ja sitten vain seisoin liikahtamatta pitkän aikaa siinä missä vesijohto ylittää joen, Peilipatsaan kohdalla. Näin valot jotka tulivat kaikista haudoista joen pohjalta. Se on suosituin hautaamispaikka. Nousin yhteen tukipylvääseen kiinnitettyjä tikkaita ja istuin vesijohdon reunalle, parinkymmenen jalan korkeuteen, ja jalkani riippuivat reunan yli. Istuin siinä kauan aikaa ajattelematta mitään ja panematta enää merkille mitään. En halunnut. Yö kului minun istuessani vesijohdon reunalla. Sitten näin kaukana lyhdyn joka tuli esiin männiköstä. Lyhty tuli tietä alas ja meni siltojen yli ja kulki vesimelonipalstojen

poikki ja välillä pysähtyi tiellä, ensin toisella ja sitten toisella tiellä. Tiesin kenen lyhty se oli. Se oli erään tytön kädessä. Olin vuosien mittaan nähnyt hänet monesti ennenkin öisellä kävelyllä. Mutta en ollut koskaan nähnyt tyttöä läheltä enkä tiennyt kuka hän oli. Tiesin että hän oli vähän minun tapaiseni. Joskus hänen oli vaikea saada unta öisin. Hänen näkemisensä lohdutti minua aina. En ollut koskaan yrittänyt saada selville kuka hän oli seuraamalla häntä tai edes kertomalla kenellekään että olin nähnyt hänet yöllä. Kummallisella tavalla hän kuului minulle ja hänen näkemisensä lohdutti minua. Luullakseni hän oli hyvin sievä, mutta en tiennyt minkä väriset hiukset hänellä oli.

Kanat Lyhtyä kantava tyttö oli mennyt monta tuntia sitten. Minä laskeuduin alas vesijohdon päältä ja verryttelin jalkojani. Kävelin takaisin iDEATHiin kullankeltaisen auringon sarastuksessa joka toisi myötään en tiedä mitä inBOILilta ja hänen sakiltaan. Emme voineet kuin odottaa. Maaseutu alkoi herätä. Näin maanviljelijän joka oli menossa lypsämään lehmiään. Hän heilautti minulle kättään kun näki minut. Hänellä oli hullunkurinen hattu.

Kukot alkoivat kiekua. Niiden nokkatrumpetit soivat äänekkäästi ja kauas. Saavuin iDEATHiin juuri ennen kuin aurinko nousi. Pari valkoista kanaa jotka olivat karanneet joltakin maanviljelijältä nokkivat maata iDEATHin edustalla. Ne katsoivat minua ja lensivät sen jälkeen tiehensä. Ne olivat lähteneet karkuteille aivan äskettäin. Sen tiesi siitä että niiden siivet eivät toimineet niin kuin oikeilla linnuilla.

Pekonia

Mainion aamiaisen jälkeen, joka käsitti pannukakkuja ja munakokkelia ja pekonia, saapuivat inBOIL ja hänen sakkinsa juopuneina iDEATHiin ja silloin kaikki alkoi. »Tämä on todella mainio aamiainen», sanoi Fred Paulinelle. »Kiitos.» Margaret ei ollut paikalla. En tiennyt missä hän majaili. Pauline sen sijaan oli paikalla. Hän oli hauskan näköinen, yllään sievä leninki. Sitten kuulimme ovikellon soivan. Vanha Chuck sanoi että hän kuuli ääniä, mutta oli mahdotonta kuulla ääniä niin kaukaa. »Minä menen avaamaan», sanoi Al. Hän nousi ja lähti keittiöstä ja käveli käytävän läpi joka johtaa joen alitse olohuoneeseen.

»Kukahan siellä on», sanoi Charley. Luulen että Charley jo tiesi kuka siellä oli sillä oli laskenut haarukan kädestään ja työntänyt lautasensa sivuun. Aamiainen oli ohi. Al tuli takaisin muutaman minuutin päästä. Hän näytti omituiselta ja huolestuneelta. »Siellä on inBOIL», hän sanoi. »Hän tahtoo tavata sinut, Charley. Hän tahtoo tavata meidät kaikki.» Nyt me näytimme kaikki omituisilta ja huolestuneilta. Nousimme ylös ja kuljimme käytävän läpi joen alla ja nousimme olohuoneeseen ihan Paulinen taulun vierestä. Menimme ulos iDEATHin kuistille ja siellä inBOIL odotti, päissään.

Alkusoitto »Te luulette tietävänne jotakin iDEATHista. Te ette tiedä yhtään mitään iDEATHista. Ette tiedä yhtään mitään iDEATHista», sanoi inBOIL ja hänen sakkinsa joka oli aivan yhtä päissään kuin hänkin päästi hurjan naurun. »Ette niin saatana mitään. Te pidätte täällä naamiaisia», ja hänen sakkinsa päästi taas hurjan naurun. »Me tulimme näyttämään teille mitä iDEATH todella on», ja taas seurasi hurja nauru.

»Mitä te tiedätte jota me emme tiedä?» sanoi Charley. »Saatte nähdä. Päästäkää meidät taimenenviljelylaitokselle niin me opetamme teille asian pari. Pelottaako teitä päästä selville iDEATHista? Siitä mitä se todella tarkoittaa? Siitä millaisen irvikuvan te olette siitä tehneet? Te kaikki. Ja sinä, Charley, olet vastuussa enemmän kuin nämä muut klovnit.» »Tulkaa sitten», sanoi Charley. »Näyttäkää meille iDEATH.»

Sananvaihtoa

inBOIL ja hänen sakkinsa horjuivat sisälle iDEATHiin. »Onpa läävä», sanoi yksi heistä. Joka miehen. silmät verestivät siitä litkusta jota he tekevät ja juovat niin suuria määriä. Me menimme metallisiltaa pitkin olohuoneen pikkujoen ylitse ja laskeuduimme käytävään joka vie taimenenviljelylaitokselle. Yksi mies inBOILin sakista oli niin juovuksissa että hän kaatui ja toiset nostivat hänet pystyyn. He joutuivat melkein kantamaan häntä koska hän oli niin päissään. Hän toisti toistamistaan: »Milloin me oikein tullaan iDEATHiin?» »Te olette iDEATHissa.»

»Mikä paikka tämä on?» »iDEATH.» »Jaa. Milloin me oikein tullaan iDEATHiin?» Margaretia ei näkynyt missään. Minä kävelin Paulinen vieressä ikään kuin suojatakseni häntä inBOILilta ja hänen roskasakiltaan. inBOIL näki hänet ja tuli luoksemme. Hänen haalarinsa näyttivät siltä kuin niitä ei olisi koskaan pesty. »Moi, Pauline», hän sanoi. »Miten pyyhkii?» »Senkin kuvottava äijä», vastasi Pauline. inBOIL nauroi. »Minä luuttuan lattian kun te olette lähteneet», Pauline sanoi. »Te levitätte lokaa kaikkialle mihin astutte.» »Älä nyt noin», inBOIL sanoi.

»Kuinkas sitten?» Pauline sanoi. »Katso nyt itseäsi.» Olin mennyt suojelemaan Paulinea inBOILilta ja nyt minun oli melkein astuttava heidän väliinsä. Pauline ihan pihisi suuttumuksesta. En ollut koskaan ennen nähnyt Paulinea vihaisena. Hänellä oli aikamoinen temperamentti. inBOIL nauroi taas ja lähti sitten pois Paulinen luota ja meni Charleyn luokse. Charleykaan ei riemastunut hänet nähdessään. Oli se merkillinen kulkue joka meni käytävää eteenpäin. »Milloin me oikein tullaan iDEATHiin?»

Taimenenviljelylaitos iDEATHin taimenenviljelylaitos rakennettiin vuosia sitten kun viimeinen tiikeri tapettiin ja poltettiin sillä paikalla. Rakensimme taimenenviljelylaitoksen juuri siihen. Seinät nousivat tuhkan ympärille. Viljelylaitos on pieni mutta taiten suunniteltu. Altaat ja säiliöt on tehty vesimelonin sokerista ja pitkien matkojen takaa kerätyistä kivistä jotka on asetettu matkan mukaiseen järjestykseen. Vetensä viljelylaitos saa pienestä joesta joka myöhemmin yhtyy isoon jokeen olohuoneessa. Rakentamiseen käytetty sokeri on kullankeltaista ja sinistä.

Viljelylaitoksen altaiden pohjalle on haudattu kaksi ihmistä. Kun katsoo taimenten poikasten ohi näkee heidät makaamassa kirstuissaan lasioven takaa katsellen. He halusivat tulla haudatuiksi sinne, ja heidän tahtonsa tapahtui, koska he olivat viljelylaitoksen hoitajia ja sen lisäksi Charleyn vanhemmat. Viljelylaitoksessa on kaunis tiililattia johon tiilet on muurattu niin sulokkaasti että se on melkein kuin musiikkia. Se on ylivertainen tanssilattia. Viljelylaitoksessa on viimeistä tiikeriä esittävä patsas. Patsaan tiikeri on tulessa. Me kaikki katselemme sitä.

inBOILin iDEATH »Kas niin», sanoi Charley. »Kerro meille iDEATHista. Kaikki nämä vuodet sinä olet sanonut että me emme tiedä mitään iDEATHista ja että sinä tiedät kaikki vastaukset, ja me olemme uteliaita nyt. Annapa kuulua muutama niistä vastauksista.» »Selvä pyy», sanoi inBOIL. »Tässä on koko jutun ydin. Te ette tiedä mitä iDEATHissa todella tapahtuu. Tiikerit tiesivät enemmän iDEATHista kuin te. Te tapoitte kaikki tiikerit ja poltitte viimeisen tällä paikalla. »Se oli täysin väärä teko. Tiikereitä ei olisi koskaan pitänyt tappaa. Tiikerit olivat iDEATHin todellinen tarkoitus. Ilman tiikereitä ei voinut olla mitään iDEATHia, ja te tapoitte kaikki tiikerit jolloin iDEATH

hävisi, ja te olette eläneet täällä kuin mitkäkin törpöt siitä lähtien. Minä tuon takaisin iDEATHin. Me tuomme yhdessä iDEATHin takaisin. Minun sakkini ja minä. Olen pohtinut sitä vuosikaudet ja nyt me teemme sen. iDEATH palaa takaisin.» inBOIL kaivoi taskustaan linkkuveitsen. »Mitä sinä tuolla veitsellä aiot tehdä?» sanoi Charley. »Saatte nähdä», inBOIL sanoi. Hän aukaisi terän. Se näytti terävältä. »Tämä on iDEATH», hän sanoi ja leikkasi veitsellä peukalonsa poikki ja pudotti sen altaaseen joka oli täynnä munasta vasta kuoriutuneita taimenenpoikasia. Veri alkoi valua hänen kättään pitkin ja pisaroi lattialle. Sitten jokainen inBOILin sakista otti esiin linkkuveitsen ja leikkasi poikki peukalonsa ja he pudottelivat peukaloitaan sinne tänne,

säiliöön tänne ja altaaseen tuonne, kunnes peukaloita ja verta oli yltympäriinsä. Se mies joka ei tiennyt missä oli sanoi: »Milloin minä katkaisen peukaloni?» »Nyt heti», sanoi joku. Niinpä hän leikkasi peukalonsa poikki, epävarmasti koska oli niin juovuksissa. Hän teki sen sellaisella tavalla että hänen käteensä jäi yhä kiinni kynnenkappale. »Miksi te tämän teitte?» sanoi Charley. »Se oli vasta alkua», sanoi inBOIL. »Tällaiselta iDEATHin pitäisi todellisuudessa näyttää.» »Te näytätte kaikki hölmöiltä», sanoi Charley. »Ilman peukaloitanne.» »Se oli vasta alkua», sanoi inBOIL. »No niin, pojat. Leikataanpa nenä irti.»

»Heil iDEATH», he huusivat kaikki ja leikkasivat nenänsä irti. Se ympäripäissään oleva kaivoi myös silmän päästään. He ottivat nenänsä ja ripottelivat niitä joka puolelle. Yksi heistä lykkäsi nenänsä Fredin käteen. Fred otti nenän ja paiskasi sen päin häiskän naamaa. Pauline ei käyttäytynyt niin kuin naisen pitäisi tällaisessa tilanteessa. Hän ei pelännyt eikä ruvennut voimaan pahoin tästä kaikesta. Hänen kiukkunsa vain yltyi ja yltyi ja yltyi. Hänen kasvonsa olivat punaiset kiukusta. »No niin, pojat. Korvat irti.» »Heil iDEATH», ja sitten oli heidän korviaan joka paikassa ja taimenenviljelylaitos lainehti verestä.

Se ympäripäissään oleva unohti että oli jo leikannut oikean korvansa irti ja yritti leikata sitä uudestaan ja oli kovin ymmällään kun korva ei ollutkaan paikallaan. »Missä minun korvani on?» hän sanoi. »En voi leikata sitä irti.» Tässä vaiheessa inBOIL ja hänen sakkinsa olivat valumassa kuiviin. Joitakin heistä alkoi verenhukka jo heikottaa ja he istuivat lattialla. inBOIL oli yhä pystyssä ja leikkasi sormia irti kädestään. »Tätä on iDEATH», hän sanoi. »Voi veljet. Tämä on tosi iDEATH.» Lopulta hänenkin oli pakko käydä istumaan, jotta hän voisi vuotaa kuiviin. He olivat nyt lattialla kaikki. »Me olemme todistaneet että iDEATH on», inBOIL sanoi.

Pauline lähti äkkiä menemään ulos huoneesta. Minä menin hänen luokseen ja olin liukastua vereen ja mennä kumoon. »Oletko sinä kunnossa?» minä sanoin tietämättä oikein niitä sanoa. »Voinko minä olla avuksi?» »Ei tässä mitään», hän sanoi mennessään. »Minä menen hakemaan lattiaharjan ja siivoan tämän sotkun.» Kun hän sanoi sotku, hän katsoi suoraan inBOILiin. Hän lähti viljelylaitoksesta ja tuli kohta takaisin mukanaan lattiaharja. Miehet olivat melkein kaikki jo kuolleet, paitsi inBOIL. Hän puhui yhä iDEATHista. »Minä olen iDEATH», hän sanoi. Pauline alkoi luututa verta ja väänsi sitä harjasta sankoon. Kun sanko oli lähes täynnä verta, inBOIL kuoli. »Minä olen iDEATH», hän sanoi.

»Perseensuti sinä olet», sanoi Pauline. Ja viimeinen minkä inBOIL ikinä näki oli Pauline joka seisoi hänen vieressään ja väänsi harjasta verta sankoon.

Kottikärryt »Jaaha, se siitä», sanoi Charley. inBOILin elottomat silmät tuijottivat tiikeripatsasta. Taimenenviljelylaitoksessa tuijotti monta paria elottomia silmiä. »Niinpä niin», sanoi Fred. »Mitäköhän tällä kaikella oli tarkoitus sanoa?»

»En minä tiedä», sanoi Charley. »Minusta heidän ei olisi pitänyt juoda sitä unohdetusta kamasta tehtyä viskiä. Se oli virhe.» »Jep.» Me kaikki rupesimme auttamaan Paulinea paikan siivoamisessa, kuivasimme veren ja kuskasimme ruumiit pois. Käytimme kottikärryjä.

Juhlakulkue »Tulkaa auttamaan että saan nämä kottikärryt alas portaita.»

»Tullaan.» »No niin, kiitti.» Kasasimme ruumiit ulos pihalle. Kukaan ei oikein tiennyt miten niiden kanssa olisi pitänyt menetellä, paitsi että ne oli saatava ulos iDEATHista. Kaupungista oli tullut paljon ihmisiä katsomaan mitä oli tekeillä. Heitä oli paikalla ehkä satakunta silloin kun saimme viimeisen ruumiin ulos. »Mitä on tapahtunut?» kysyi koulunopettaja. »Tekivät silppua itsestään», sanoi Vanha Chuck. »Missä ovat heidän peukalonsa ja kasvonosansa?» kysyi Doc Edwards. »Tuolla tuossa ämpärissä», sanoi Vanha Chuck. »Leikkasivat ne irti linkkuveitsillään. Syytä emme tiedä.» »Mitä me näiden

ruumiiden kanssa teemme?» Fred sanoi. »Emme kai me niitä hautoihin pane?» »Emme», sanoi Charley. »On keksittävä jotakin muuta.» »Viedään ne niiden mökeille Unohdetulle tehtaalle», Pauline sanoi. »Poltetaan ne. Poltetaan niiden mökit. Poltetaan ne yhdessä ja sitten unohdetaan ne.» »Hyvä ajatus», sanoi Charley. »Hommataan muutamat kärryt ja viedään ne sinne. On tämä hirmuinen juttu.» Panimme ruumiit kärryihin. Siihen mennessä olivat melkein kaikki vesimelonin sokerissa asuvat kokoontuneet iDEATHiin. Lähdimme kaikki yhdessä kohti Unohdettua tehdasta. Lähdimme liikkeelle hyvin hitaasti. Me näytimme juhlakulkueelta joka tuskin

havaittavasti eteni kohti SAATATTE EKSYÄ. Minä kävelin Paulinen vieressä.

Sinikelloja Kullankeltainen aurinko valoi lämpöään meille ja Unohdetun tehtaan hitaasti lähestyville Kasoille. Me ylitimme jokia ja siltoja ja kuljimme maatilojen ja niittyjen taitse ja männikköjen halki ja ohi vesimelonivainioiden. Unohdetun tehtaan kasat olivat kuin puolivuorten ja puolikoneiston kimpaleita jotka hohtivat kuin kulta. Väkijoukossa alkoi viritä melkeinpä juhlatunnelma. Ihmiset

olivat huojentuneita koska inBOIL ja hänen sakkinsa olivat kuolleet. Lapset rupesivat poimimaan kukkia tien varsilta ja ennen pitkää kulkueessa oli niin paljon kukkia että siitä tuli jonkinlainen maljakko joka oli täynnä ruusuja ja keltanarsisseja ja unikkoja ja sinikelloja. »Se on ohitse», sanoi Pauline, kääntyi sitten ja kietoi kätensä minun ympärilleni ja antoi minulle hyvin ystävällisen halauksen osoittaakseen että kaikki oli ohitse. Minä tunsin hänen vartalonsa omaani vasten.

Aina vain Margaret, aina, aina

inBOILin ja hänen sakkinsa ruumiit pantiin mökkiin ja valeltiin vesimelonitaimenöljyllä. Olimme kaikki tuoneet tynnyrillisen sitä varten ja sitten valeltiin kaikki muut mökit vesimelonitaimenöljyllä. Jokainen vetäytyi taaemmas ja juuri kun Charley valmistautui sytyttämään tuleen sen mökin jossa ruumiit olivat, tuli Margaret hypähdellen ulos Unohdetusta tehtaasta. »Mitäs te?» hän sanoi. Hän käyttäytyi ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, ikään kuin me kaikki olisimme tulleet sinne jonkinlaiselle huviretkelle. »Missä sinä olet ollut?» sanoi Charley vähän typertyneen näköisenä Margaretille joka oli tyyni kuin viilipurkki.

»Unohdetusta tehtaassa», hän sanoi. »Tulin tänne varhain tänä aamuna, ennen auringonnousua, etsimään tavaroita. Mikä nyt on? Miksi te kaikki olette täällä Unohdetulla tehtaalla?» »Etkö tiedä mitä on tapahtunut?» sanoi Charley. »En», hän sanoi. »Tapasitko inBOILin kun tulit tänne tänä aamuna?» »En», sanoi Margaret. »He nukkuivat kaikki. Mikä nyt on?» Hän katseli ympärilleen. »Missä inBOIL on?» »En tiedä voiko sitä sanoa», Charley sanoi. »Hän on kuollut samoin kuin koko hänen sakkinsa.» »Kuollut. Sinä lasket luikuria.»

»Miksi ihmeessä? Ei, he tulivat iDEATHiin pari tuntia sitten ja tappoivat itsensä taimenenviljelylaitoksella. Toimme heidän ruumiinsa tänne polttaaksemme ne. Järjestivät hirmuisen näytelmän.» »Minä en usko», Margaret sanoi. »En voi uskoa sitä. Mitä pilaa tämä oikein on?» »Ei tämä ole pilaa», sanoi Charley. Margaret katseli ympärilleen. Hän näki että melkein kaikki olivat paikalla. Hän näki minun seisovan Paulinen vieressä ja hän juoksi minun luokseni ja sanoi: »Onko se totta?» »On.» »Mutta miksi?» »En tiedä. Kukaan meistä ei tiedä. He vain tulivat iDEATHiin ja tappoivat. itsensä. Se on arvoitus meille.»

»Voi ei», sanoi Margaret. »Miten he sen tekivät?» »Linkkuveitsillä.» »Voi ei», sanoi Margaret. Hän oli hyvin järkyttynyt, poissa tolaltaan. Hän tarttui minua kädestä. »Tänä aamunako?» hän sanoi, ei erityisesti kenellekään. »Niin.» Hänen kätensä tuntui minun kädessäni kylmältä ja kömpelöltä aivan kuin siinä olisi ollut liian pienet sormet. Minä en voinut kuin tuijottaa häntä joka sinä aamuna oli kadonnut Unohdettuun tehtaaseen.

Mökit palavat Charley otti kuuden tuuman tulitikun ja sytytti tuleen mökin jonka sisällä olivat inBOILin ja hänen sakkinsa ruumiit. Me vetäydyimme kaikki taaemmaksi ja liekit nousivat aina vain korkeammalle ja loimusivat sillä kauniilla hohteella jonka vesimelonitaimenöljy antaa. Sen jälkeen Charley sytytti tuleen muutkin mökit ja ne paloivat ihan yhtä kirkkaasti, ja kohta kuumuus oli niin polttava että meidän täytyi vetäytyä aina vain kauemmaksi kunnes seisoimme pellolla. Katselimme tunnin ajan tai niillä main ja siihen mennessä mökit olivat jo melkein maan tasalla. Charley seisoi siinä hyvin

vaiteliaana ja katseli. inBOIL oli kerran ollut hänen veljensä. Osa lapsista leikki vainioilla. He väsyivät katselemaan tulta. Se oli aluksi ollut hyvin jännittävää, mutta sitten lapset väsyivät siihen ja päättivät tehdä jotakin muuta. Pauline istui nurmikolla. Liekit toivat hänen kasvoilleen täydellisen rauhan. Hän näytti siltä kuin olisi juuri syntynyt. Minä otin käteni Margaretin kädestä ja hän oli yhä pyörällä päästään siitä mitä oli tapahtunut. Hän istui yksinään nurmella ja piti käsiään yhdessä kuin ne olisivat olleet kuolleet. Kun liekit olivat kutistuneet ihan pieniksi, nousi Unohdetulta tehtaalta voimakas tuuli joka äkkiä hajoitti tuhkan ilmaan. Hetken kuluttua minä uneksin että Fred haukotteli.

Kolmas kirja:

Margaret

Puuha

Minä heräsin virkistyneenä ja katselin vesimelonikattoani ja miten kauniilta se näytti ennen kuin nousin sängystä. Mietin mitä kello mahtoi olla. Minun oli määrä lounastaa Fredin kanssa kaupungilla kahvilassa. Nousin ylös ja menin ulos ja kiskottelin taas mökkini kuistilla, tunsin kylmät kivet paljaitten jalkojeni alla, tunsin minkä matkan takaa ne olivat. Katsoin harmaata aurinkoa. Joki ei vielä hohtanut aivan lounasaikaa, joten menin joen rantaan ja otin vähän vettä ja heitin sen kasvoilleni saattaakseni päätökseen heräämispuuhan.

Lihamureke Tapasin Fredin kahvilassa. Hän oli jo siellä odottamassa minua. Doc Edwards oli hänen seurassaan. Fred katseli ruokalistaa. »Terve», minä sanoin. »Moi.» »Terve», sanoi Doc Edwards. »Sinä tosiaan pidit kiirettä tänä aamuna», minä sanoin. »Näytti kuin olisit kaivannut ratsua.» »Pitää paikkansa. Täytyi mennä auttamaan lasta maailmaan. Meidän joukkoomme tuli pieni tyttö tänä aamuna.»

»Mainiota», minä sanoin. »Kuka on onnellinen isä?» »Tunnetko sinä Ronin?» »Kyllä vaan. Asuu siinä kenkäkaupan vieressä olevassa mökissä. Vai mitä?» »Juu. Ron se on. Sai terveen pienen tytön.» »Kyllä sinä pistelit aika kyytiä. En tiennytkään että pystyt yhä pitämään sellaista vauhtia.» »Pystyn, pystyn.» »Mitäs Fred?» minä sanoin. »Mitäs tässä. Saatiin aamuiset työt mukavasti valmiiksi. Mitä sinä puuhasit?» »Istutin muutaman kukan.» »Kirjoititko kirjaasi?»

»En, istutin muutaman kukan ja otin pitkät nokoset.» »Laiskiainen.» »Asiasta toiseen», sanoi Doc Edwards. »Miten se kirja edistyy?» »No, siitä se pikkuhiljaa.» »Hienoa. Mistä se kertoo?» »Ihan siitä vain mitä kirjoitan: sanan toisensa perään.» »Niin sitä pitää.» Tarjoilija tuli kysymään mitä me otamme lounaaksi. »Mitä pojat ottavat lounaaksi?» hän sanoi. Hän on ollut siellä tarjoilijana vuosikaudet. Hän oli ollut siellä nuorena tyttönä ja nyt hän ei ollut enää nuori. »Päivän erikoinen on lihamureketta, eikö niin?» sanoi Doc Edwards.

»Niin on, 'Kun päivän sai harmaan, myös lihamureketta varmaan', se on meidän tunnuslauseemme», tarjoilija sanoi. Me nauroimme kaikki. Se oli hyvä huuli. »Minä otan lihamurekkeen», sanoi Fred. »Entäs sinä?» sanoi tarjoilija. »Lihamureke?» »Joo, lihamureke», minä sanoin. »Kolme lihamureketta», sanoi tarjoilija.

Omenapiirakka Lounaan jälkeen Doc Edwardsin täytyi kiirehtiä katsomaan että Ronin nainen ja

vastasyntynyt voivat hyvin. »Tavataan myöhemmin», hän sanoi. Fred ja minä istuimme vielä vähän aikaa ja joimme toisen kupillisen kahvia kaikessa rauhassa. Fred pani kaksi palaa vesimelonin sokeria kahviinsa. »Mitä Margaretille kuuluu?» hän sanoi. »Oletko nähnyt häntä tai kuullut hänestä jotakin?» »En», minä sanoin. »Sanoinhan jo tänä aamuna.» »Hän ottaa aika raskaasti tuon sinun ja Paulinen jutun», Fred sanoi. »Hän ei pysty millään sulattamaan sitä. Juttelin eilen hänen veljensä kanssa. Hän sanoi että Margaretin sydän on murtunut.» »En voi auttaa», minä sanoin.

»Miksi sinä olet vihainen hänelle?» Fred sanoi. »Et kai sinä kuvittele että hänellä oli jotain tekemistä inBOILin kanssa vain sen vuoksi että kaikki muutkin kuvittelevat, paitsi Pauline ja minä? »Ei ole mitään todisteita. Eikä siinä ensinnäkään ole mitään järkeä. Pelkkä sattuma liitti heidät yhteen. Et kai sinä usko että hän oli missään tekemisissä inBOILin kanssa?» »En tiedä», minä sanoin. Fred kohautti olkapäitään ja siemaisi kahviaan. Tarjoilija tuli kysymään tahdoimmeko me palan piirakkaa jälkiruuaksi. »Meillä on omenapiirakkaa joka on todella hyvänmakuista», hän sanoi. »Minä otan piirakkaa», Fred sanoi. »Entäs sinä?»

»En ota», minä sanoin.

Kirjallisuudesta Jaaha, täytyy tästä lähteä takaisin töihin», sanoi Fred. »Lankkuprässäämö kutsuu. Mitä sinä meinaat puuhata?» »Taidan mennä kirjoittamaan», minä sanoin. »Tehdä vähän töitä kirjani kanssa.» »Kuulostaa kunnianhimoiselta», Fred sanoi. »Kertooko kirja säästä niin kuin koulunopettaja sanoi?»

»Ei, se ei kerro säästä.» »Hyvä», Fred sanoi. »En minä haluaisi lukea kirjaa joka kertoo säästä.» »Oletko koskaan lukenut kirjaa?» minä sanoin. »En», Fred sanoi. »En ole mutta en usko että haluaisin aloittaa lukemalla kirjaa pilvistä.»

Tie Fred lähti Vesimelonitehtaalle ja minä lähdin mökilleni kirjoittamaan, mutta sitten päätin etten menekään. En tiennyt mitä tekisin. Voisin mennä takaisin iDEATHiin ja jutella Charleyn kanssa yhdestä ideasta joka minulla oli tai voisin hakea Paulinen ja rakastella häntä tai voisin mennä Peilipatsaalle ja istua siellä vähän aikaa. Ja sen minä tein.

Peilipatsas Peilipatsaaseen kuvastuu kaikki jos sen luona seisoo kyllin kauan ja tyhjentää mielensä kaikesta muusta paitsi peileistä, ja pitää olla tarkkana ettei vaadi peileiltä mitään. Niiden täytyy toimia omia aikojaan. Meni tunti tai niillä main kun mieleni tyhjeni. Jotkut ihmiset eivät näe Peilipatsaassa mitään, eivät edes itseään. Sen jälkeen näin iDEATHin ja kaupungin ja Unohdetun tehtaan ja jokia ja vainioita ja männiköitä ja pallokentän ja Vesimelonitehtaan. Näin Vanhan Chuckin iDEATHin kuistilla. Hän raapi päätään ja Charley oli keittiössä levittämässä voita paahtoleivänviipaleelle.

Doc Edwards oli tulossa katua pitkin Ronin mökiltä ja hänen perässään tuli koira joka nuuski hänen jälkiään. Koira pysähtyi yhden erityisen jalanjäljen ääreen ja seisoi siinä häntäänsä heiluttaen. Koira tosiaan piti siitä jalanjäljestä. inBOILin ja hänen sakkinsa mökit olivat nyt pelkkänä tuhkana Unohdetun tehtaan portin luona. Jokin lintu etsi tuhkasta jotakin. Lintu ei löytänyt etsimäänsä, kyllästyi ja lensi pois. Näin Paulinen joka käveli männikön halki minun mökilleni päin. Hän kantoi taulua. Se oli yllätys minulle. Näin muutaman lapsen jotka pelasivat baseballia pallokentällä. Yksi lapsista syötti hyvin, heitti lujaa ja tähtäsi tarkasti. Hänen syötöistään tuli viisi lyöntiä peräjälkeen.

Näin Fredin neuvomassa miehiään jotka tekivät kullankeltaisia lankkuja vesimelonin sokerista. Hän käski jonkun olla varovainen siinä päässä. Näin Margaretin,joka kiipesi mökkinsä takana kasvavaan omenapuuhun. Hän itki ja oli sitonut huivin kaulaansa. Hän otti huivin vapaan pään ja sitoi sen omenanraakileitten peittämään oksaan. Hän astui pois oksalta ja sen jälkeen hän seisoi tyhjän päällä.

Taas taimenien Nestor

En katsellut enää Peilipatsasta. Olin nähnyt kylliksi yhden päivän osalle. Istuin sohvalle joen rantaan ja katselin siinä olevan syvän suvannon vettä. Margaret oli kuollut. Vedenpinnassa kävi vire joka teki suvannosta kirkkaan pohjaan asti, ja minä näin taimenien Nestorin joka katseli minua pieni iDEATHin tiuku leukaperässään. Sen oli täytynyt uida vastavirtaan sieltä missä hautaa pantiin paikalleen. Se on pitkä matka iäkkäälle taimenelle. Se oli varmasti lähtenyt heti minun jälkeeni. Taimenien Nestor ei irrottanut katsettaan minusta. Se pysyi liikkumattomana vedessä ja tuijotti herkeämättä minua samoin kuin se oli tehnyt aikaisemmin päivällä ollessaan paikalleen asennettavan haudan luona. Uusi vire kävi pitkin vedenpintaa ja sen jälkeen en enää nähnyt taimenien Nestoria.

Kun suvannon vesi taas kirkastui, taimenien Nestor oli poissa. Tuijotin sitä kohtaa jossa se joessa oli ollut. Se oli nyt tyhjä kuten huone.

Frediä noutamassa Menin vesimelonitehtaalle tapaamaan Frediä. Hän hämmästyi aika lailla nähdessään minut siellä toistamiseen samana päivänä. »Hei», hän sanoi ja nosti katseensa kullankeltaisesta lankusta josta hän oli tarkastanut jotakin. »Mitäs nyt?»

»Margaret», minä sanoin. »Oletko nähnyt hänet?» »Olen.» »Mitä on tapahtunut?» »Hän on kuollut. Näin hänet Peilipatsaassa. Hän hirtti itsensä omenapuuhun sinisellä huivillaan.» Fred laski lankun maahan. Hän puraisi huultaan ja sukaisi kädellä tukkaansa. »Koska se tapahtui?» »Vähän aikaa sitten. Kukaan ei tiedä vielä että hän on kuollut.» Fred pudisti päätään. »Paras kai mennä hakemaan hänen veljensä.» »Missä hän on?» »Hän auttaa yhtä maanviljelijää uuden ladonkaton tekemisessä. Mennään sinne.»

Fred käski miesten lopettaa työt siltä päivältä. He olivat oikein mielissään kun Fred sanoi sen. »Tattista vaan, pomo», he sanoivat. Me lähdimme Vesimelonitehtaalta ja Fred näytti äkkiä kovin väsyneeltä.

Taas tuuli Harmaa aurinko paistoi hailakkaana. Tuuli alkoi puhaltaa ja kaikki se mikä tuulessa kahisee tai liikkuu teki niin ympärillämme kun kävelimme tiellä latoa kohti.

»Minkä tähden luulet että hän tappoi itsensä?» Fred sanoi. »Miksi ihmeessä hän meni sellaista tekemään? Hän oli niin nuori. Niin nuori.» »En tiedä», minä sanoin. »En tiedä miksi hän tappoi itsensä.» »Hirvittävää», Fred sanoi. »Toivon että voisin olla ajattelematta sitä. Sinä et siis osaa sanoa mitään? Et ole nähnyt häntä?» »En, minä katselin Peilipatsasta ja hän hirtti itsensä siinä. Hän on kuollut nyt.»

Margaretin veli

Margaretin veli oli ladon katolla naulaamassa vesimelonipäreitä kiinni ja maanviljelijä oli tikapuilla viemässä hänelle uutta pärenippua. Margaretin veli näki meidät kun tulimme tietä pitkin ja nousi seisomaan ladon katolla ja heilutti meille kättään jo kauan ennen kuin pääsimme perille. »Minä en pidä tästä», Fred sanoi. »Hoi siellä», huusi Margaretin veli. »Mikä teidät on tänne saanut?» huusi maanviljelijä. Mekin heilautimme kättämme mutta emme puhuneet mitään ennen kuin pääsimme perille. »Päivää», sanoi maanviljelijä ja antoi meille kättä. »Mikäs teidät on näille kulmille

tuonut?» Margaretin veli tuli alas tikapuita. »Terve», hän sanoi ja kätteli meitä ja seisoi siinä odottaen että me sanoisimme jotakin. Me olimme epätavallisen hiljaisia ja he vaistosivat sen heti. Fred kuoputti maata saappaallaan. Hän veti maahan jonkinlaisen puoliympyrän oikealla saappaallaan ja pyyhki sen sitten pois vasemmalla. Siihen ei mennyt kuin muutama sekunti. »Mikä nyt on vinossa?» sanoi maanviljelijä. »Ihan niin, mikä on vinossa?» sanoi Margaretin veli. »Margaret», sanoi Fred. »Mikä Margaretista?» sanoi Margaretin veli. »Kerro.»

»Hän on kuollut», Fred sanoi. »Miten se tapahtui?» »Hän hirtti itsensä.» Margaretin veli tuijotti suoraan eteensä hetken aikaa. Hänen silmänsä olivat sumeat. Kukaan ei puhunut mitään. Fred piirsi uuden kaaren maahan ja raaputti sen sitten pois. »Niin on paras», sanoi Margaretin veli viimein. »Siitä ei voi syyttää ketään. Hänen sydämensä oli murtunut.»

Ja taas tuuli

Me lähdimme hakemaan ruumista. Maanviljelijä ei voinut tulla mukaan. Hän sanoi että olisi mielellään tullut mutta hänen oli pakko jäädä lypsämään lehmät. Tuuli puhalsi nyt navakammin ja muutamia pikkujuttuja putosi.

Kaulanauha Margaretin ruumis roikkui omenapuussa hänen mökkinsä edustalla ja vaappui tuulessa. Hänen niskansa oli vääristynyt luonnottomasti ja hänen kasvoillaan oli väri jonka opimme tuntemaan kuoleman värinä.

Fred kiipesi puuhun ja katkaisi huivin linkkuveitsellään ja Margaretin veli ja minä otimme hellävaroen Margaretin ruumiin vastaan. Hänen veljensä otti ruumiin sitten ja kantoi sen sisälle mökkiin ja laski vuoteen päälle. Me seisoimme vieressä. »Viedään hänet iDEATHiin», Fred sanoi. »Sinne hän kuuluu.» Margaretin veli näytti huojentuneelta ensimmäisen kerran sen jälkeen kun olimme kertoneet hänelle Margaretin kuolemasta. Hän meni ikkunan luokse isolle arkulle ja otti sieltä kaulanauhan jossa oli riipuksena pieni metallinen taimen. Hän kohotti Margaretin päätä ja kiinnitti kaulanauhan lukon. Hän sipaisi hiukset Margaretin

silmiltä. Sitten hän kääri Margaretin ruumiin sängynpeitteeseen johon oli kirjailtu iDEATH yhdessä sen monista ja häviämättömistä muodoista. Margaretin toinen jalka pilkisti esiin. Varpaat näyttivät kylmiltä ja levon saaneilta.

Sohva Me veimme Margaretin takaisin iDEATHiin. Tieto hänen kuolemastaan oli jollakin tavalla ennättänyt jo kaikkien korviin ja he olivat odottamassa meitä. He olivat kuistilla.

Pauline juoksi portaat alas minun luokseni. Hän oli hyvin järkyttynyt ja hänen poskensa olivat märät kyynelistä. »Miksi?» hän sanoi. »Miksi?» Minä kiedoin käteni hänen ympärilleen niin hyvin kuin osasin. »En tiedä», minä sanoin. Margaretin veli kantoi hänen ruumiinsa ylös portaita iDEATHiin. Charley aukaisi hänelle oven. »Annahan kun minä pidän sinulle ovea auki.» »Kiitos», sanoi Margaretin veli. »Minne minä lasken hänet?» »Taimenenviljelylaitoksen sohvalle», sanoi Charley. »Siihen me panemme vainajamme.» »En muista mistä sinne mennään», Margaretin veli sanoi. »En ole käynyt täällä pitkiin aikoihin.»

»Minä näytän. Tule perässä», sanoi Charley. »Kiitos.» He lähtivät taimenenviljelylaitokselle. Fred meni heidän mukaansa ja samoin Vanha Chuck ja Al ja Bill. Minä jäin paikalleni käsivarsi Paulinen ympärillä. Hän itki yhä. Luulen että hän tosiaan piti Margaretista.

Huomenna Pauline ja minä menimme kävelylle olohuoneen joen rantaan. Auringonlasku alkoi olla käsillä. Huomenna aurinko olisi

musta, äänetön. Yö jatkuisi mutta tähdet eivät loistaisi ja olisi lämmintä kuten päivällä ja kaikki olisi vailla ääntä. »Tämä on kauheaa», Pauline sanoi. »Minun on niin paha olla. Miksi hän tappoi itsensä? Oliko se minun syytäni, koska rakastan sinua?» »Ei», minä sanoin. »Ei se ollut kenenkään syytä. Se nyt vain tapahtui.» »Me olimme niin hyviä ystäviä. Olimme kuin siskokset. Olisi kammottavaa ajatella että se oli minun syytäni.» »Älä ajattele», minä sanoin.

Porkkanoita Sinä päivänä iDEATHissa syötiin päivällistä äänettömyyden vallassa. Margaretin veli jäi päivälliselle meidän kanssamme. Charley kutsui hänet. Al teki taas sötkötystä porkkanoista. Hän käristi niitä sienien kanssa vesimelonin sokerista ja mausteista tehdyssä kastikkeessa. Lisäksi oli uunituoretta lämmintä leipää ja tuoretta voita ja laseissa jääkylmää maitoa. Puolivälissä päivällistä Fred rupesi puhumaan jostakin joka kuulosti tärkeältäkin, mutta sitten hän muutti mieltään ja alkoi uudestaan syödä porkkanoitaan.

Margaretin huone Päivällisen jälkeen kaikki menivät olohuoneeseen ja syntyi päätös että hautajaiset pidettäisiin huomisaamuna, vaikka olisikin pimeää eikä lainkaan ääniä ja kaiken olisi tapahduttava hiljaisuuden vallitessa. »Jos sinulle sopii», sanoi Charley Margaretin veljelle. »Hautaamme hänet siihen hautaan jota olemme asentaneet paikalleen. Se valmistui tänään iltapäivällä.»

»Se sopii mainiosti», sanoi Margaretin veli. »Pimeää silloin on eikä lainkaan ääniä, mutta uskon että pystymme huolehtimaan kaikesta.» »Kyllä varmasti», sanoi Margaretin veli. »Menisitkö sinä Fred kertomaan kaupunkilaisille hautajaisista? Osa heistä ehkä haluaisi tulla mukaan. Ilmoita myös Hautaporukalle hautajaisista. Ja koeta katsoa jos saisit jostakin vähän kukkia.» »Totta kai, Charley. Jätä se vain minun huolekseni.» »Meillä on tapana muurata umpeen täällä asuneiden huoneet heidän kuoltuaan», sanoi Charley. »Miten se sitten käy?» sanoi Margaretin veli.

»Muuraamme oviaukon umpeen ja suljemme huoneen iäksi.» »Kuulostaa ihan hyvältä.»

Tiilet Pauline ja Margaretin veli ja Charley ja Bill – jolla oli tiilet -- ja minä menimme Margaretin huoneeseen. Charley aukaisi oven. Paulinella oli lyhty. Hän pani sen Margaretin pöydälle ja sytytti huoneessa olleen lyhdyn pitkällä vesimelonitikulla.

Nyt paloi kaksi valoa. Huone oli täynnä Unohdetulta tehtaalta tuotuja tavaroita. Minne vain katsoikin, siellä oli jotakin unohdettua pinottuna toisten unohdettujen tavaroitten päälle. Charley pudisti päätään. »Onpa täällä paljon unohdettua tavaraa. Me emme edes tiedä mitä suurin osa näistä on», hän sanoi itsekseen. Margaretin veli huokaisi. »Onko täällä jotain jonka haluaisit itsellesi?» sanoi Charley. Margaretin veli silmäili huoneen joka kolkkaa huolellisesti ja hyvin surumielisesti ja sitten hänkin pudisti päätään. »Ei, muuratkaa umpeen vain.» Me menimme ulkopuolelle ja Bill alkoi latoa tiiliä paikoilleen. Me jäimme katselemaan

vähäksi aikaa. Paulinen silmissä oli kyyneleitä. »Jää yöksi meidän luoksemme», sanoi Charley. »Kiitos», sanoi Margaretin veli. »Minä näytän sinulle huoneesi. Hyvää yötä», Charley sanoi meille. Hän lähti Margaretin veljen kanssa. Hän sanoi tälle jotakin. »Lähdetään, Pauline», minä sanoin. »Mennään vain, kulta.» »Taitaa olla parasta, että nukut minun kanssani tämän yön.» »Niin on», hän sanoi. Me jätimme Billin latomaan tiiliä paikoilleen. Ne olivat vesimelonitiiliä, mustasta, äänettömästä sokerista valmistettuja. Niistä ei lähtenyt mitään ääntä kun hän käsitteli

niitä. Ne eristäisivät unohdetut tavarat ikiajoiksi.

Minun huoneeni Pauline ja minä menimme minun huoneeseeni. Riisuimme vaatteet yltämme ja menimme sänkyyn. Hän riisui vaatteensa ensin ja minä katselin. »Puhallatko sinä lyhdyn sammuksiin?» hän sanoi ja kumartui eteenpäin kun minä menin sänkyyn hänen jälkeensä. Hän ei ollut peittänyt rintojaan sänkyvaatteilla. Nännit olivat kovat. Ne

olivat melkein samanväriset kuin hänen huulensa. Ne näyttivät kauniilta lyhdyn valossa. Hänen silmänsä punoittivat itkemisestä. Hän näytti hyvin väsyneeltä. »En», minä sanoin. Hän painoi päänsä takaisin tyynyyn ja hymyili pienenpienen hymyn. Hänen hymynsä oli niin kuin hänen nänniensä väri. »En», minä sanoin.

Taas lyhtyä kantava tyttö

Hetken kuluttua annoin Paulinen ruveta nukkumaan, mutta sitten huomasin että minun oli tavanmukaisen vaikea saada unta. Hän makasi niin lämpimänä ja hyvältä tuoksuvana minun vieressäni. Hänen vartalonsa kutsui minua uneen aivan kuin se olisi ollut trumpettikuoro. Makasin paikallani pitkän aikaa ennen kuin nousin ylös ja lähdin öiselle kävelylleni. Seisoin siinä vaatteet ylläni ja katselin nukkuvaa Paulinea. Merkillistä miten hyvin Pauline on nukkunut siitä lähtien kun aloimme seurustella vakituisesti, sillä juuri Pauline oli se tyttö joka teki pitkiä kävelyjä öisin ja kantoi lyhtyä. Pauline oli se tyttö jota niin usein kummastelin, joka kulki edestakaisin teitä pitkin, pysähtyi siellä täällä, sillalla, joen rannalla, puiden katveessa männikössä.

Hänen hiuksensa ovat vaaleat ja nyt hän nukkuu. Sen jälkeen kun me aloimme seurustella vakituisesti hän on lopettanut pitkät öiset kävelynsä, mutta minä jatkan omiani. Ne ovat minun makuuni, nämä pitkät öiset kävelyt.

Aina vain Margaret, aina,aina,aina Menin taimenenviljelylaitokselle ja seisoin siellä katsellen Margaretia jonka ruumis nyt oli kylmä ja tenhoamaton. Hän lepäsi sohvalla ja joka puolella oli lyhtyjä. Taimenten oli vaikea saada unta.

Muutamia poikasia vilisti altaassa jonka reunalla oleva lyhty valaisi Margaretin kasvot. Katselin poikasia pitkän aikaa, tuntikaupalla, kunnes ne menivät nukkumaan. Ne olivat nyt kuten Margaret.

Hyvää kinkkua Heräsimme tunnin pari ennen auringonnousua ja söimme varhaisen aamiaisen. Kun aurinko nousisi maailmamme reunan yli, jatkuisi pimeys eikä tänään olisi lainkaan ääniä. Kadottaisimme puheäänemme. Jos pudottaisi jotakin, se ei pitäisi mitään ääntä.

Joet olisivat mykkiä. »Tästä tulee pitkä päivä», Pauline sanoi kun hän pani leningin päälleen, veti sen pitkän sileän kaulansa yli. Me söimme kinkkua ja munia, lämmitettyä muhennosta ja paahtoleipää. Pauline valmisti aamiaisen ja minä tarjouduin auttamaan häntä. »Voinko minä tehdä jotakin», minä sanoin. »Et», hän sanoi. »Minä pärjään ihan hyvin, mutta kiitos kumminkin.» »Ei kestä.» Söimme aamiaista kaikki yhdessä, Margaretin veli muiden mukana. Hän istui Charleyn vieressä. »Tämä on hyvää kinkkua», sanoi Fred. »Pidämme hautajaiset aamupäivemmällä», sanoi Charley. »Jokainen tietää oman

tehtävänsä ja voimme kirjoittaa lapuille jos jotakin epätavallista ilmenee. Äänet katoavat aivan kohta. »Mmmmmm - hyvää kinkkua», sanoi Fred.

Auringonnousu Pauline ja minä olimme keittiössä juttelemassa kun aurinko nousi. Hän pesi astioita ja minä kuivasin. Minä kuivasin paistinpannua ja hän pesi kahvikuppeja. »Tunnen oloni vähän paremmaksi tänään», hän sanoi.

»Hienoa», minä sanoin. »Miten minä nukuin viime yönä?» »Kuin tukki.» »Näin pahaa unta. Toivottavasti en herättänyt sinua.» »Et.» »Se eilinen oli kyllä varsinainen shokki. En minä tiedä. En uskonut asioiden menevän tähän malliin, mutta ne menivät, emmekä me taida mahtaa sille mitään.» »Emme niin», minä sanoin. »Pitää ottaa asiat sellaisina kuin ne tulevat.» Pauline kääntyi minuun päin ja sanoi: »Minä luulen että hautajaiset ... »

Vaakunakilpi Margaret oli puettu kuolinpaitaan joka on tenty vesimelonin sokerista ja koristettu aarnivalkeahelmillä, jotta valo loistaisi ikuisesti hänen haudastaan öisin ja mustina, äänettöminä päivinä. Tällaisina kuin tämä. Hänet oli nyt valmistettu haudattavaksi. Me liikuimme lyhtyjen valossa ja äänettömyyden vallitessa iDEATHin vaiheilla ja odotimme kaupunkilaisia saapuviksi. He tulivat. Heitä saapui kolme tai neljäkymmentä, sanomalehden toimittaja muiden mukana. Lehti ilmestyy kerran

vuodessa. Koulunopettaja ja Doc Edwards olivat paikalla ja niin me aloitimme hautajaiset. Margaretia kannettiin vaakunakilvellä jolle me asetamme vainajamme, se on tehty männystä ja koristeltu lasilla ja pienillä etäisillä kivillä. Kaikilla oli soihtuja ja lyhtyjä ja me kannoimme hänen ruumiinsa pois taimenenviljelylaitokselta ja olohuoneen poikki ja ulos ovesta ja kuistin läpi ja alas iDEATHin portaita.

Aurinkoinen aamu

Ruumissaatto eteni hitaasti ja täysin ääneti kohti uutta hautaa joka nyt kuului Margaretille, hautaa jonka rakentamista olin eilen katsellut kun se Margaretia varten sai viime silauksensa. Alkoi tulla lämmin kun aurinko kipusi korkeammalle taivaalla. Ei kuulunut edes meidän askeltemme ääntä eikä mitään.

Hautaporukka Hautaporukka odotti meitä. Kaivoskuilu oli yhä paikallaan ja miehet käynnistivät pumpun heti kun näkivät meidän tulevan.

Me luovutimme ruumiin heille ja he alkoivat oitis viedä sitä hautaan. He ovat kokeneita miehiä siinä puuhassa. He kantoivat Margaretin ruumiin alas Kaivoskuiluun ja asettivat. sen hautaan. He sulkivat lasioven ja alkoivat sinetöidä sitä. Pauline, Charley, Fred, Vanha Chuck ja minä seisoimme yhdessä pienenä ryhmänä ja katselimme heitä. Pauline tarttui minua käsivarresta. Margaretin veli saapui ja liittyi seuraamme. Kun Hautaporukka oli sinetöinyt oven, pumppu sammutettiin ja letku hinattiin ylös Kaivoskuilusta. Sen jälkeen miehet valjastivat muutaman hevosen kahden Kaivostornissa olevan taljan köysiin. Köydet menivät Kaivostornista itse Kaivoskuilussa oleviin koukkuihin.

Sillä tavalla he saivat Kaivoskuilun ylös. Hevoset ponnistelivat eteenpäin ja Kaivostorni irtosi joen pohjasta ja nousi rannalle ja riippui nyt puoleksi Kaivostornista. Hautaporukka ja hevoset näyttivät väsyneiltä. Kaikki tehtiin täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ei ääntäkään lähtenyt hevosista eikä miehistä eikä Kaivoskuilusta eikä joesta eikä katselijoista. Näimme valon loistavan Margaretista, valon joka syntyi hänen pukunsa aarnitulista. Me otimme kukkia ja heitimme niitä joen yläjuoksuun hänen hautansa ylle. Kukat lipuivat hänestä kohoavan valon yli: ruusut ja keltanarsissit ja unikot ja sinikellot kelluivat sen yli.

Tanssit Täällä on tapana pitää hautajaisten jälkeen tanssit taimenenviljelylaitoksella. Sinne tulevat kaikki ja siellä on hyvä orkesteri ja tanssia paljon. Me kaikki pidämme valssista. Hautajaisten jälkeen me palasimme iDEATHiin ja valmistauduimme tansseihin. Viljelylaitos koristeltiin juhlakuntoon ja tanssijoita varten varattiin virvokkeita. Jokainen laittautui valmiiksi hiljaisuudessa. Charley puki ylleen uudet haalarit. Fred käytti puoli tuntia tukkansa kampaamiseen

ja Pauline pani jalkaansa korkeakorkoiset kengät. Emme voineet aloittaa juhlaa ennen kuin oli ääntä, jotta soittimet toimisivat ja me voisimme käyttää niitä oman tyylimme mukaisesti, soittaa etupäässä valsseja.

Kaksi kokkia Pauline ja Al valmistivat yhdessä aikaisen päivällisen, jonka söimme myöhään iltapäivällä. Ulkona oli kovin kuuma, joten he tekivät jotakin kevyttä. He tekivät perunasalaattia, joka jostakin ihmeen syystä lopulta sisälsi ison määrän

porkkanaa.

Soittimet soivat Kaupungista alkoi saapua ihmisiä tansseihin noin puolisentoista tuntia ennen auringonlaskua. Me otimme vastaan heidän pomppansa ja hattunsa ja opastimme heidät taimenenviljelylaitokseen. Kaikki näyttivät olevan melkoisen hyvällä tuulella. Soittajat ottivat soittimensa esiin ja odottivat että aurinko laskisi. Siihen ei menisi enää kuin muutama tovi. Me odotimme kaikki kärsivällisesti. Lyhdyt

valaisivat huonetta. Taimenet uivat edestakaisin altaissaan ja säiliöissään. Voisimme tanssia niiden ympärillä. Pauline oli hyvin sievän näköinen. Charleyn uudet haalarit näyttivät upeilta. En tiedä mistä syystä Fredin tukka oli sen näköinen että hän ei ollut kammannut sitä lainkaan. Soittajat olivat paikoillaan soittimet valmiina. Heidän puolestaan voitaisiin aloittaa. Ei enää kuin muutama sekunti, minä kirjoitin.

Tämä romaani aloitettiin 13. maaliskuuta 1964 eräässä talossa Bolinasissa, Kaliforniassa, ja päätettiin 19. heinäkuuta 1964 Beaver Street 123:n kadunpuoleisessa huoneessa, San Franciscossa, Kaliforniassa. Tämä romaani on omistettu Don Allenille, Joanne Kygerille ja Michael McClurelle.

O.K.-KIRJOJA

Brautigan, Melonin mehu Brautigan, Taimenenkalastus Amerikassa Cohen, Lauluja Cohen, Rakkauden orjat Heiduczek, Tolja, Tolja Itkonen, Käsipuoli Amor Nenonen, Olutperunamies Nenonen, Postimies Purasen tapaus Niska, Toispuolinen rakkaustarina Ojanen, Helmivaalit Pihlajamäki, Ehdoton Stevenson, Tohtori Jekyll ja mr Hyde Tuntematon, Ruohoa lunta